paragliding - oih, tuota lauantaita! sekä pahanlaatuista purnausta.

ihanat naispuoliset suomivieraat muistivat minua vielä juuri ennen häitä polttarilahjalla. lahjakortilla paraglidingiin elikkäs liitovarjoilemaan taivaalle dyynejä apuna käyttäen.

viesti lahjakortissa meni näin:

jenni,
namibia on varmasti ollut jo elämys itsessään. paljon olette jo nähneet ja kokeneet, mutta korviimme kantautui ainakin yksi haave, joka on vielä toteuttamatta. hyvää liit(t)oa!

viikko sitten lauantaina oli aika kokeilla varjoliitoa.

tässä vielä suhteellisen itsevarmana ja naureskellen puetaan varusteita, kunnes opas antoi monta kiloa painavan varjon kannettavaksi ja kehotti kipuamaan dyyniä ylös.



seurueessamme oli minun ja suomi-ystäväni lisäksi yksi hollantilaispoika (taas näitä matkaajia, jotka reissaavat monta kuukautta putkeen ympäri afrikkaa ja ovat niin lungeja) sekä saksalaistyttö, joka on opiskeluvaihdossa namibiassa.






mara ja hilda mukana, tietty.



varjoliitoiluun kuului viisi laskua. minulla meinasi mennä pupu pöksyyn ensimmäiseen lähdettäessä, koska saksan tyttö teki mojovan polvialastulon ja se näytti hurjalta. rohkaistuani itseni, lähdin liitämään oppaan avustuksella, opas antoi koko ajan neuvoja kuinka toimia ja alastulo oli oikein pehmeää.

alla olevassa sarjassa lähden viimeiseen laskuun, joka olikin kaikkein korkein ja pisin liito. sain isomman varjon käyttöön, jolloin tuuli sai paremmin otetta varjoon.

opas työntää minut vauhtiin. varjon vastus oli aika mahtava.



kas vain, pääsin liitoon ja hyvään imuun!








kuinkas kävikään? viimeinen liito päätyi täydelliseen mahalaskuun. jarrutin kai liian aikaisin ja paino heilahti niin paljon eteen, että mahalleen menin. mutta tuokin kävi niin pehmeästi ettei edes sattunut ollenkaan. nauratti sitäkin enemmän. jumankauta.



suomi-ystävän taidonnäyte. nillkat olivat aina niin ojennuksessa! sitä paitsi tää tyttö pääsi joka kerta tosi korkealle!



päivä menikin sitten kivassa endorfiinihuumassa. illan tullen ihastelimme ensimmäistä kertaa namibian olon aikana auringonlaskua parvekkeelta.



olen kyllä vakuuttunut, että tuo auringonlasku ei ole ennen näkynyt tuosta raosta.
tosin meillä on aina makkarin verhot kiinni. kannatti avata ne edes kerran.



minä ja mussukat.



miehen viimeinen viikonloppu namibiassa alkaa. sunnnuntaina mies lentää uuteen kohteeseen, kai. lähtöpäivä on muuttunut sen sata kertaa jo, että minua lähinnä ärsyttää koko juttu. mitään ei ole voinut suunnitella ei edes läksiäisjuhlia, koska kaikki on ollut niin hemmetin epämääräistä. pöh. niin turhauttavaa touhua tämä muutto, kun ei ole mitään tietoa mistään. olo on kuin pienellä muurahaisella, jota voi riepotella miten vaan. ja minullahan ei ole mitään sanomista mihinkään. hah, paitsi miehelle voi aina naputtaa ja räyhätä, tämä parin viikon epätietoisuus alkaa jo pahasti nakertaa mieltä ja parisuhdetta. parasta tässä touhussa on se, että vieläkään ei oikein tiedetä mistään mitään, paitsi että mies lähtee sunnuntaina, minä jään tänne hoitamaan loput asiat eikä minulla taikka koirilla ole lippuja vielä mihinkään eikä kotia minne mennä.

anyways, ihanaista viikonloppua! minäkin yritän tässä tsempata itseni hilpeämmälle mielelle. josko sushi ja juustokakku auttaisivat?