22. syyskuuta 2010

murmelit ja hermoromahduksia



maanantaina kotiin tullessa oli sähköt poikki, jälleen kerran. parin viikon välein sähköt menevät ja tulevat miten tahtovat. sähkömiehet eivät ole osanneet tehdä asialle mitään. nälkäisenä kotiin tullessa sähköttömyys saa liian suuret mittakaavat, varsinkaan jos läppärissä ei ole akkua jäljellä, kännykän akku piippaa lataukseen pääsyä ja kehenkään ei saa yhteyttä. itkupotkuraivarit jos toisetkin sai koiratkin ihan hämilleen, minulla meni pari tuntia koota itseni.

naapureiden rauhoittava vaikutus, kutsu syömään ja juomaan lasillinen punaviiniä saivat mieleni tyyntymään, uskomaan taas parempaan. miehen soitto etelä-afrikasta lohdutti (miehen kännykkä ei ole taas toiminut hetkeen, saldorajat ovat tulleet vastaan 5 viikon reissulla). mies sanoi lähtevänsä tiistaina matkaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. käsi pystyyn, kuka on samaa mieltä siitä, että ikinä mikään ei mene suunnitelmien mukaan?

palattuani naapurista kotiin,oli sähköjohdot saaneet levätä ilmeisesti tarpeeksi ja niin sähköt palasivat, mutta vain yhdeksi yöksi. tiistaiaamuna heräsin, lähdin koirien kanssa laiskalle ja hitaalle rantalenkille kameran kanssa. tulin kotiin ja kas, sähköt olivat taas poikki. sähkömies lupasi tulla samantien.



sähkömiehen tultua palasivat sähkötkin. onko se totta, että jos sähköt on päällä niin ei voi saada selville missä vika on? sähkömies epäili, että vika on jääkaapissa, mutta sitä ei kuulema voi tutkia, jos se toimii. ainoaksi vaihtoehdoksi antoi sen, että pitää soittaa taas heti, kun sähköt menee seuraavan kerran niin voivat tulla mittaamaan jääkaapin moottoria. mutta kun ne sähkömiehet ei tule kuin päiväsaikaan, soitan aina niille (yleensä illalla), kun sähköt menevät, mutta ne käskevät odottamaan seuraavaan aamuun, jolloin pääsevät vasta tulemaan paikan päälle.



pitkin päivää sähköpostitin miehen kanssa, odotin, koska tulee lupa lähteä e-afrikasta. noh, ei sitä tullut. odotin niin paljon, että mies olisi tänään kotona. noh, ei ole. minä en muistaakseni lähtenyt tänne namibiaan ollakseni yksin, ainakaan viittä viikkoa putkeen? eikö nyt ole jo ihan ansaittua valittaa, masentua ja saada yhä uudelleen itkuahdistusmasennushermoromahduksia?



martti ja hilda ansaitsevat vuoden tunnustuksen. jonkin sortin pelastettiin mama juoksemasta pää edellä seinään -sertifikaatin. en ole enää häätänyt niitä edes pois vierestäni nukkumasta. sitten joskus kun mies palaa niin ehkä mieluummin aamulla herään miehen tuhinaan kasvoillani, mutta just nyt mara ja hilda on aika vahvoja tuhisijoita ja niin ihanan karvaisia!



tänään en ole vielä romahtanut kertaakaan. enkä aiokaan.

19. syyskuuta 2010

syyskuu - lupaus lämmöstä

hahaa. en tiedä mitä kuvankäsittelylle tai paremminkin kuvien siirrolle blogiin taas kerran tapahtui. minun koneella vielä hetki sitten niin kauniit kuvat ovat saaneet rakeisen käsittelyn. miten muiden koneilla näkyy?

viikko sitten vietin viikonloppua spitzkoppessa. ystäviä kannustamassa juoksu -ja pyöräilytapahtumassa. aasiajelullakin käytiin. ajurimme oli elvis nimeltään, kuudesluokkalainen poika. hirvitti suoraan sanottuna olla rattaiden kyydissä. oli sen verran pomppuinen tie ja itsepäiset aasit.






urhea juoksija. aamukymmenen jälkeen oli jo niin kuuma, että muuhun kuin paikallaan olemiseen ei kyennyt. jokainen liike oli tarkasti harkittava. bungalowimme ovensuu oli minun paikkani, siinä kävi edes jonkinlainen tuulenvire.






it's all about the balance.

kuvat eivät tee oikeutta jylhille maisemille. en tajua, kuinka nuo kivenmurikat voi pysyä noiden kallioiden ja vuorten päällä. spitzkopp oli hohtavan oranssi, lumoavan kaunis paikka, erityisesti auringon noustessa.ensimmäiset kuvat ovat aamun sarastyksen aikaan otettuja.




jos joku on epäillyt agilityn vauhdikkuutta, niin tässä olisi todiste. tukka pystyssä siellä juostaan.



hilda parka joutui martin hellään käsittelyyn.



mies on muuten vieläkin etelä-afrikassa. viides viikko vierähtää käyntiin, kun olen ilman rakasta. ikävä on jo hirmuinen. tahtoo miehen kotia. nyt. heti.

10. syyskuuta 2010

viikonloppuna

off to road. jos elämä menisi niin kuin aina suunnittelisi niin olisin nyt matkalla kapkaupunkiin. suunnitelma mureni, koska olen tällä hetkellä jonossa odottamassa uutta viisumia. joku tyri hakemuksen isosti ja matka peruuntui. eiliseen asti toiveet olivat korkealla, mutta toisin kävi.

ei hätää. viikonlopuksi lähden retkeilemään supermukavan porukan kanssa, hilda ja martti pääsevät ensimmäiselle retkelleen mukaan. hilda itse asiass pääsee ensimmäistä kertaa pois rannikolta.

spitzkoppeen vie tiemme. yhdelle namibian vuorista. olisikohan se toisiksi korkein. joka tapauksessa semmoinen, mitä voi ihan kiivetä. kipuamise skippaan ja tyydyn kannustamaan kavereita juoksu -ja maastopyöräilykisassa. olisin itsekin tahtonut ottaa osaa kympin juoksuun, mutta luulin olevani kapissa ja jätin ilmoittautumatta. sekään ei enää harmita, koska spitzkoppessa ei ole juoksevaa vettä.

mukavaa viikonloppua! meidän viikonlopusta tulee ainakin kuuma. spitzkoppessa on aina kuuma.

7. syyskuuta 2010

jenni sydän myo

muistan taas kirkkaasti miksi teen työtäni vapaaehtoisena. miksi ajan neljä kertaa viikossa swakopiin, annan päivästäni kahdeksan tuntia aikaa fyysisesti olemalla paikan päällä, jatkan vielä illat ja yöt ajatustyötäni, puhua papatan lapsistani miehelle välillä kyllästymiseen asti. myo-lapseni ovat niin valloittavia, vilpittömiä (suurimmaksi osaksi aikaa), fiksuja, kunnianhimoisia ja rakastavia.

kouluvuoden jakautuessa kolmeen jaksoon namibiassa, olen missannut lähes kokonaan toisen jakson liikuntatunnit. tänään olin hieman jännittynyt siitä, että haluaako kukaan enää edes tulla liikuntatunnilleni. luokat on jaettu liikunnan osalta kahtia. lapset voivat valita koripallon tai lentopallon. jomman kumman ohjaajan ollessa estynyt lapset menevät sinne missä ohjaaja on paikalla. tämä tarkoittaa lentopalloilijoideni osalta sitä, että he ovat olleet viimeiset kuukaudet koripallossa. tänään alkaneessa kolmannessa jaksossa tiistaisin ja torstaisin opetan neljää tuntia liikuntaa, vahvasti lentopalloa painottaen.

lapset saivat valita tänään haluavatko jatkaa lentopallossa vai siirtyä koripalloon. kukaan ei ilmoittanut halustansa vaihtaa, sen sijaan sain monta tiukkaa halausta ja toivotusta takaisin lentopallokentälle. me happy! jotta tälläistä työtä jaksaa tehdä on siitä saatava itselleenkin jotain, ihan itsekkäistä syistä. on tunnettava olevansa tarvittu, on tiedettävä saavansa osakseen arvostusta. usein se halu oppia, onnelliset kasvot ja pieni kiitoksen sana tekevät tästä kaikesta minulle tärkeää ja kaiken vaivan arvoista. eikä vähiten se, että työni saa myös pääni pysymään kunnossa - on pakko aikatauluttaa elämä, pysyä rutiineissa, luotava uutta, organisoida ja kiroilla herätyskellolle joka aamu.

neljäsluokkalaiset, joskus silloin kun aurinko vielä paistoi ja oli lämmin.



niin ja jos jotakuta ihmetyttää miksi olen namibiassa tekemässä tätä niin vastaus löytyy lujasta rakkaudesta, joka toi minut mieheni työkomennuksen matkassa suomesta tänne namibiaan pariksi vuodeksi.

4. syyskuuta 2010

erakon elämää

niin, lomalla todellakin ehtii. olen ehtinyt ihan vaan lorvoilla viimeiset päivät, keskiviikosta saakka. lorvailu on lähinnä pitänyt sisällään kovin epäsosiaalista toimintaa tietokoneen äärellä. viime kuukausien aikana nettisopimukseemme kuuluva 1 gigan käyttömahdollisuus on jäänyt käyttämättä. varastossa on vielä 2 gigaa ensi viikkoon saakkaan. reilun puolentoista vuoden aikana nettikäyttäytyminen on kuitenkin muuttunut niin rajusti, että en saa noita gigoja millään kulumaan. vaikka kuinka käyn ihastelemassa valokuvia facebookissa (ennen olen katsellut vain niitä esikatselukuvia) ja muilla sivuilla. olen lähetellyt sähköposteja, lukenut noin miljoonaa blogia ja nettilehden artikkelia. edelleen kynnys klikkautua esim. you tubeen on liian korkea. ei vaan voi. ehkäpä tänään uskaltaudun ylen areenaan ja katson jonkun ohjelman.

nuo gigat eivät nimittäin pysy tallessa, kaksi kuukautta niiden oltua saatavillamme mtc (paikallinen sonera) ottaa ne meiltä pois. vääryys.

mies on edelleen etelä-afrikassa eikä vieläkään ole mitään tietoa koska mies saapuu takaisin kotia. ikävä on iso. suomessa ollessa pitkät työreissut olivat arkipäivää, niihin tottui. olen aika etevä olemaan yksin. namibiassa olon aikana pisin työmatka on ollut ehkä max. sen kaksi viikkoa. välillä sitä on jopa odottanut miehen työmatkoja, ihan vaan salaa. kolme viikonloppua poissa alkaa kuitenkin olemaan jo liikaa. varsinkin kun täällä on niin julmetun kylmä.

mies - sulje silmät! olen kahtena aamuna herännyt koirien tuhinaan kasvoillani. niilläkin on tainnut olla kylmä. tai sitten ne rakastaa yhtä paljon kuin minäkin sähköllä lämpiävää petauspatjaani, joka on lakanan alla.

viime päivät olen siis ollut suhteellisen erakkona karvakuonojeni kanssa, long beachilla se on enemmän kuin helppoa. tänään ryhdistäydyin ja kävin kahvilla kaverin kanssa ja ihan just nyt pitäisi suunnata naapuriin viinilasilliselle. mitenköhän selviän?

ps. ettehän ymmärrä minua väärin, rakastan olla erakko aina silloin tällöin. jos sen saa tehdä vapaaehtoisesti.

1. syyskuuta 2010

lomalla ehtii

loma on mennyt oikein leppoisasti. kotona rannikolla ja pääkaupungin sykkeessä windhoekissa oman suomi-memen hellässä huolenpidossa. ainut mikä harmittaa on se, että mies on ollut toista viikkoa poissa eikä loppua näy. ei kai ne aio omia minun miestä etelä-afrikkaan kokonaan. niin ja se toinenkin asia kyllä löytyy, mikä harmittaa. joku on mennyt mokaamaan meidän viisumit pahemman kerran. toisin sanoen joudun olemaan joitain päiviä namibian puolella ilman viisumia eli laittomasti. enkä pääse suunnittelemalleni matkalle kapkaupunkiin. tai pääsen, mutta myöhässä aikataulusta. tähän voisi kai todeta niin kuin aina aikataulun mentyä uusiksi, että this is africa.

lomalla olen ehtinyt laulaa sydämeni kyllyydestä, vain pajero seuranani. kahdeksan tuntia lauluharjoitusta suomesta hankkimieni levyjen mukana. ihanaa puuhaa. loman alettua viikko sitten keskiviikkona kasasin kimpsuni kasaan ja lähdin siis sinne pääkaupunkiin. maanantaina tulin takaisin. leikin koirien kanssa ja jatkoin lenkkeilijän uraani. niin ihanaa sekin, että olen vihdoin monien yritysten jälkeen saanut koukutettua itseni juoksemiseen. sykemittari on ollut oiva motivaattori.

ensi tammikuussa ovat suuret rakkauden juhlamme, kuten suuri osa teistä varmaan tietääkin. juhlaan tietysti liittyy monenlaisia toimia. toimia, joihin tarvitsee ulkopuolisten apua. joten viime aikoina olen tavannut jos jonkinlaista wedding planneria. ja apua, kuinkakohan monta hiusta olen jo sen takia menettänyt? mistä lähtien wedding planner on saanut päättää millaiset juhlat minä tai me haluamme? miksei ne kuuntele meitä? ja jos kuuntelee niin miksi ne pudistelee päätänsä ja tekee selväksi sen, että minun ideat ovat ihan tyhmiä? eikö se ole ihan ookoo, jos en halua hääkakkupöytää, jota valaisevat miljoonat spottivalot? tai jos en halua vieraideni päästävän miljoonaa ilmapalloa seikkailemaan ympäri dyynejä? blaah. miksei kukaan voi olla samalla aaltopituudella kanssani? sitä paitis paikalliset catering-firmat eivät tee yhteistyötä muuta kuin wedding plannereiden kautta. minä tahdon itse suunnitella meidän juhlat.

ilta kerätään voimia taas uuteen koitokseen huomenna.

ps. mara ja hilda on ihan parhaita!

ps. yhdelle aivan erityisen ihanalle paljon onnitteluja 28 vuodesta!