keskiviikon keskipäivä

hiljaisuus. lähes lämmin aurinko. meren voimakas tuoksu. pitkä aamulenkki. ilo puutarhurimme uudesta työstä. odotus.

niin, täällä rannikolla on uskomattoman hiljaista. rauhallista ja unenomaista. aurinko paistaa ja melkein voi tuntea jo lämmön. marraskuu on yhä lähempänä ja sen pitäisi tarkoittaa jo melkein kesää. en malta odottaa hamesäätä.

voi olla, että olen jo aiemmin kertonut puutarhuristamme, joka käy meillä joka toinen viikko laittamassa pihan kuntoon. herttaisen ja ahkeran oloinen mies. puutarhuri on ollut ilman vakituista työtä jo kauan aikaa kunnes viime viikolla tärppäsi ja puutarhuri sai oikean työn. puutarhuri ei silti halua jättää paikkaansa meillä mikä sopii minulle vallan mainiosti. eihän meillä varsinaisesti ole mitään pakottavaa tarvetta puutarhurille, mutta tykkään tästä paikallisesta kontaktista, tykkään jutella hänen kanssaan ja kuulla heidän elämästään.

huomenna aloitan työt MYO:ssa. kevyt aloitus, vain pari liikuntatuntia. mielessä pelejä ja leikkejä. hiukan jännittää kuinka saan reilut parikymmentä lasta ja nuorta haltuun. eiköhän se siitä. ajattelin hieman tarkkailla tilannetta tämän ja ensi viikon, kuulostella lasten tarpeita ja sitten mennä niiden mukaan. hauskoja pelejä kuitenkin tiedossa, toivottavasti myös lasten mielestä.

tänään päästään pitkästä aikaa agilityyn. jee!!! vieläköhän mara ja hilda muistaa jotain??

kapkaupunki love, tyttöseura love, osa 2

kuumakin kuumempi windhoek, luksusluokan bussi ei ollutkaan niin luksus. uskomatonta aivopesua koko matka. valkoiset afrikaanerit paasaavat uskostaan, kiiltokuvapojat bändeineen laulavat uskostaan. ahdistavalla tavalla.

kapkaupunki ja hotelli. kapkaupungista seuraan liittyi yksi lisää. neljän pientä elefanttia marssi pitkin kapin katuja.

tavoilleni uskollisena menin heti tilaisuuden tullen tarkastamaan merileijonien laiturin, muutama siellä köllötteli. tähän väliin on myös sanottava, että ainakin nämä namibian rannikon hylkeet ovat juuri niitä, joita sanotaan merileijoniksi ihan oikeastikin.



näkymiä hotellilta. minulle tuli mieleen waterkantista amsterdam, emmylle san francisco. pieniä, kapeita katuja, monikerroksisia ahtaan oloisia taloja, viehättäviä.


signal hillin kupeessa asuttiin. sää ei suosinut meitä. ei päästy table mountainille, koska ensin tuuli liikaa ja sitten satoi. robben islandin lautta ei ollut toiminnassa, cape pointissa satoi niin paljon ettei kavuttu ylös asti.

lauantaiaamuna aamukahvilla, huoneistomme alakerrassa. meillä oli ns. party-sviitti. sunnuntaiaamuna lähsitön musiikki soikin ihan aamukasiin asti.

arvatkaas mitä sitten tulee??

pingviinejä!!! sulanlähtöaika.


tässä todiste vesisateesta. minä tavallani nautin kolkosta ja kosteasta säästä, kuuma keitto lämmitti sekä pingviinialueelta ostettu uusi fleece. unohdin kotia takkini, olin varustautunut kapiin vain yhdellä pitkähihaisella ja sekin oli vain ohut neuletakki, ei ihan fiksuin tuohon säähän. joten nyt omistan pingviinilogolla varustetun lämpimän fleecen!!

cape pointin ja hyvän toivon niemen reissulta ei juuri julkaisukelpoisia kuvia ole, mutta laitoin tämän silti. paviaaneja siellä oli nimittäin paljon. tämä paviaani herkutteli hyvän toivon niemellä.


lauantai-iltana sade vain jatkui, sinnikkäästi huopien ja lämmittimien alla kuitenkin istuttiin.


sunnuntaiaamuna party-sviittimme parvekkeelta, autiot kadut, yhä soiva musiikki ja lähdön hetki. edelleen aina vaan halajan takaisin kapiin.





kotimatkalla windhoekista kotia, bussissa edelleen. karibib paikan nimi. paikallisia palveluita.

kapkaupunki love, tyttöseura love

ehkä tuhat tuntia istumista takana, bussissa. kotona ja ehkä tuhat asiaa siivottu pihalta, koiruuksille kiitos tai paremminkin miehelle. ehkä myös tuhat naurua naurettu viime päivinä ja ehkä myös tuhat kertaa syöty viime hetkinä. ehkäpä myös tuhat ihanaa tunnelmaa koettu ja vähintään tuhannen sadepisaran voimin kastuttu.

ja juu, oli se kapin long street just niin kiehtova kuin olin ymmärtänyt. vanhoja, jo hiukka ränsistyneitä putiikkeja täynnä, kulahtaneen oloisia kahviloita ja ravintoloita, mutta just viehättävällä tavalla.

mutta nyt ainakin tuhat askelta odottaa koirien seurassa rannalla. täällä paistaa aurinko!!

melkein matkalla...

huomenna keskiviikkona kutsuu taas maantie, aamulla lähden seitsemän aikaan kotoa ja määränpäässä olen torstain puolella ennen kolmea iltapäivällä. kilometrejä on taas vastassa tuhansia.

en voinut kieltäytyä kutsusta lähteä kap kaupunkiin, en tiedä kuinka siitä voi kieltäytyä. lähden matkaan edellisellä roadtripillä tutuiksi tulleiden kahden tytön kanssa, neljänneksi lähtee windhoekissa asuva tyttö, jonka olen tavannut muutamia kertoja. tällä kertaa matka taittuu bussilla. pitäisi olla ns. luksusluokan busseja, joissa voi nukkua. mutta nämä bussit pysähtyvät joka paikassa joka vastaan tulee. matkasta tulee varmasti kiintoisa.

kuten ehkä aiemmista postauksista voi olettaa, olen ollut tosi hyvällä mielellä viime aikoina. vihdoin asiat alkavat hahmottumaan, vaikkei ft-tutkintoa olekaan vielä hyväksytty saatika työluvasta olisi tietoakaan. tällä hetkellä tärkeintä on päästä laittamaan itsensä likoon, tehdä hyödyllistä ja arvokasta ympäristölle. reilun viikon päästä aloitan liikunnan ohjaamisen ja kirjastotuntien pidon. tohkeissani olen kaikenlaista lapsia varten suunnitellut. olen "töissä" kolme päivää viikossa, ma, to&pe. keskiviikot pyhitän koirien agilitylle. lapset ovat 10-16-vuotiaita.

niin ja tällä hetkellä on tärkeää myös tempoa niitä ovia ja kurkotella kuihin. nauttia elämästä, nyt siihen on mahdollisuus.

ihanaa on myös se, että minun lähtiessä jää mies kotiin eli koirat ovat hyvässä hoidossa ja ihan omassa kotona. koska jos jotkut niin nuo mussukat ovat ihan ehdoton päivieni ilo. koirat kaatoivat tänään pyykinkuivaustelineen, hilda riemastui ja otti pyykkipojan riepoteltavakseen, minä sadatellen korjasin pyykkejä takaisin ja nostelin pyykkipoikia takaisin koriinsa niin arvatkaas mitä ihanuus-mara teki?? se kävi hakemassa hildalta sen pyykkipojan pois ja toi sen minulle. mikä muru!! aamulenkillä tänään martti koki taas aikamoisen jekun hildalta. maran pahana tapana on paimentaa hildaa välillä turhankin rankasti. jos hilda jää jonnekin kupeksimaan alkaa martti vaanimaan ja hyökkää hildan kimppuun hildan juostessa luokseni. hildaa tämä ärsyttää suunnattomasti. se on yrittänyt kaikenlaista välttääkseen hyökkäykset ja viimein onnistui tänään. martin hyökätessä hilda kiihdytti vauhtiaan, väisti marttia oikealle ja heti perään vasemmalle eli siis harhautti oikein kunnolla. mara meni ansaan ja hilda selvisi hyökkkäyksettä. oli se niin mainiota katseltavaa, koska mara oli ihan ihmeissään harhautuksesta ja hilda vain tyytyväisenä hidasti vauhtia lähellä minua ja alkoi nuuhkimaan hiekkaa. semmoisia koiraperhekuulumisia.

taidan pikkuhiljaa mennä unten maille odottelemaan nukkumattia ja pakata vielä viimeiset tavarat. hiljaisuutta voi taas kestää jonkin aikaa, vaikka toisaalta meidän hotellissa olisi ilmainen netti, mutta taidanpa silti jättää koneen kotiin.

oikein mukavaa viikkoa!!! palaan siis ensi maanantaina kotia joskus illalla!!

namibiassa

auringon noustessa etoshassa.
lintuja etoshassa oli aivan valtavasti. taitaisi olla lintubongarilla kiirettä siellä.

aamun saldoksi juomapaikalla jäi tämä impala, linnut ja yksi shakaali.


nämä springbokit ovat todella siroja ja kauniita eläimiä, niiden liha on kuulemani mukaan myös erittäin herkullista ja mehevää.


seepravauva perheensä kanssa.


raukeat leijonat.

etoshan ulkopuolella, matkalla sinne missä elämää oli hyvin harvassa, tiet hurjassa kunnossa ja kuuluvuudesta ei tietoakaan.



luonnonallas siellä kauhujen leirintäalueella.


myöhemmin saimme tosiaan kuulla, että tuo paikka kuhisee käärmeitä.


himba-kylä


himba-kylän karjaa

lapsia

lapsi ja äiti
kylän päällikkö ja pyhä tuli




tien vieressä edelleen siellä, jossain missä elämää on harvakseltaan


viimeinen aamu, kalliokaivarruksia ihastelemassa, nämä ovat san-heimon kaivertamia, 6000 vuoden takaa.

loistavat matkatoverit!!

elinehto

Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia pitää tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua
ei saa tallata.

Tommy Tabermann, Intohimon panttivanki, 1980

tabermannin runo on soinut päässäni useita päiviä, se paljastaa tuntemukseni osuvasti. löysin runon aikoja sitten eräästä blogista, ihastuin siihen välittömästi, tallensin sen työpöydälleni ja nyt aika on kypsä runolle minun blogissani.

palatakseni vielä tähän päivään

aurinko on vihdoin osoittanut olemassa olonsa täällä rannikolla. suorastaan polttavan kuuma ollut tänään. ihan mahtavaa. me like it a lot. tähän päivään on kuulunut siivousta ja chillailua sekä miehen odotusta. mies soitti noin kolme tuntia sitten ja sanoi tulevansa ihan just. ei tullut, mutta nyt taisi tulla.

kello on vaan jo sen verran, että ei ehdi dyyneille auringonlaskua katsomaan. mutta juu, viikonloppu alkaa ja pitkästä aikaa on perjantaifiilis.

oikein muikeaa viikonloppua teille kaikille!!

laitan pian lisää reissukuvia!

ehkä kannattaisi kuitenkin ihan itse tulla katselemaan paikan päälle mitä täällä tapahtuu.

ja ainii, aloitan työn vapaaehtoisena lokakuun alussa. tässä järjestössä:
www.mondesayouth.org

kyllä elämä taas hymyilee. olen niin onnellinen ja täynnä energiaa!!!

palatakseni vielä road trippiin...

pikkuhiljaa alan palautua takaisin rannikon elooni, mutta vain, että voisin taas lähteä pienelle matkalle. siitä lisää myöhemmin. namibian reissulla meitä oli siis neljä tyttöä matkassa, yksi tyttö windhoekista, vakkari namibian asuja sekä kaksi vaihdossa olevaa tyttöä suomesta. kokoonpano oli oikein onnistunut. tasapainotimme toisiamme just sopivassa suhteessa, kukaan ei ollut niuhottaja.

mitään todellista vaaraa me ei koettu, mutta lähellä piti tilanteita sitäkin enemmän. lähinnä eläinten ja auton suhteen. renkaan puhkeaminen keskellä ei mitään oli jokseenkin pelottavaa, varsinkaan kun jossain vaiheessa ei ollut tietoakaan vararenkaasta ja tiedossa oli vain vielä 200 km kammottavan huonokuntoista soratietä, soratietä missä jokainen kivi oli potentiaalinen rengasvihollinen. tiedossa oli myös se, että alueella ei juuri kulje ketään muuta kuin leijonia ja elefantteja. elefanteista kuulimme ihan liian monta kauhutarinaa, kuinka elefantti oli juuri hyökännyt työntekijän kimppuun etoshassa, talsinut yhden toisen leirintäalueen pihoilla ja käynyt höykyttämässä autoa, jossa oli pelosta kirkuva nainen. paljonhan siihen itse voi vaikuttaa kuinka eläimet ympärillä käyttäytyy, eihän elefantti ole mikään verenhimoinen saalistaja toisin kuin esimerkiksi leijona. leijonista puheenollen... en taida enää mennä sinne osaan namibiaa, missä niitä on niin paljon, en ainakaan pienellä teltalla.

yhden yön siis vietimme namibian kaokolandissa, pienessä pahaisessa kylän kupeessa, leirintäalueella, joka näyttää valoisan aikaan houkuttelevalta, mutta pimeyden laskettua kammottavalta. alueella oli pieni vesiputous ja luonnonallas joen uomassa, alueella asustaa lefantteja ja leijonia. vakaana aikomuksena meillä oli nukkua teltoissa, mutta jo nuotion ääressä pensaikon kahistessa yksi meistä päätti nukkua autossa, ihan vaan turvallisuussyistä. minä ajattelin voittaa pelkoni, menin telttaan ja pujahdin makuupussiini puristaen kännykkää kädessäni, kännykkää, jossa ei ollut kuuluvuutta, kuuluvuutta ei ollut ollut enää pitkään aikaan tuossa osassa namibiaa. siinä hiljaisuudessa maatessa tai ei sitä hiljaisuudeksi voi kutsua, koska sammakot kurnuttivat tehden voimakasta meteliä. mutta makasin siis teltassa ja syke kiihtyi koko ajan, tunsin kuinka villipedot kiersivät joenuomassa ja tiesin, että en voi nukkua sinä yönä. syke oli liian korkealla. tunnin siinä sinnittelin kunnes herätin telttatoverini ja vaadin häntä auttamaan minua. minun oli pakko päästä autoon. paniikkikohatusta minulla ei ole ikinä ollut, mutta tuo olo taisi olla jossain aika lähellä. välillä kadotin puhekykyni, ajattelukykyni, hengittämiseni. mutta selvisin kuitenkin autoon, jossa luojan kiitos oli rauhoittava seuralainen odottamassa. siinä sitten ihmeteltiin yö kuinka nukuttaisi mutta ei siitä oikein mitään tullut. yksi meistä nukkui suht hyvin, toinen telttaan jäänyt koki myös kauhujen yön. myöhemmin saimme kuulla, että paikan vesiputous kuhisee käärmeitä, etenkin näin keväisin. paikan omistaja ei kuitenkaan viitsinyt kertoa meille mitään.

tästä pelottavasta yöpaikasta selviydyttyä jatkoimme matkaa läheiseen himba-kylään. himbat elävät edelleen perinteisellä tavallaan. kasvattavat karjaa ja toimivat vanhojen traditioiden mukaan. himbat ovat jokseenkin syrjittyä kansaa namibiassa, ehkä juuri sen takia, että eivät ole lähteneet mukaan tähän länsimaita ihannoivaan kehitykseen. himboja on erittäin helppo ihmetellä, huokailla kuinka jotkut elävät tuolla tavalla, kuinka he ovat sen näköisiä ja ajattelevat kuinka ajattelevat. lähes koko matkan meitä askarrutti kuinka suhtautua tähän tutustumiskäyntiin. meillä oli opas mukana, joka puhui samaa kieltä kuin himbat, oshihereroa sekä tietysti englantia. olimme varanneet tuliaisiksi maissijauhoa ja öljyä sekä lapsille jalkapallon. himbat ottivat meidät hyvillä mielin vieraikseen. kertoilivat elämästään ja tavoistaan. elämään kuului karjanhoitoa, majojen rakennusta, pyhiä tradioita kuten pyhä tuli ja pyhä kylpy. tuo pyhä kylpy on ehkä se mistä himban tunnistaa. himba-naiset levittävät okraa ympäri vartaloaan, maalaavat sillä hiuksensa ja ihonsa. okra on kuin tummana loistava auringonlasku, voimakkaan oranssi. muuta pesua he eivät käytä elämänsä aikana kuin tuota okraa. himba-kylästä on turha etsiä kyniä, paperia (kirjoitustaitoa), karkkia, hedelmiä, sähköä, juoksevaa vettä tai normivessaa. sen sijaan siellä on paljon lapsia ja naisia, kylän päällikkönä mies. ehkäisyä ei käytetä. naiset kertoivat, että he tekevät lapsia niin kauan kuin vartalo siihen pystyy, lapsia on siis paljon. ymmärtääkseni lapsen teko aloitetaan myös hyvin nuorena. himba-miehellä on yleensä useita vaimoja, mutta niin on vaimoilla myös useita poikaystäviä. nykyään useat lapset osallistuvat koulunkäyntiin. tässä himba-kylässä oli päällikkö oli suhteellisen nykyaikainen ajatustavaltaan. hänellä ei ollut mitään koulunkäyntiä tai kehitystä vastaan. päällikön suurin haave oli saada oma auto, edes pikkuinen. rahaa himbat eivät saa mistään ja periaatteessa karja tuottaa kaiken mitä he tarvitsevat elämiseen. lannasta rakennetaan maja, maidosta saadaan juotavaa ja voita, kanoista munia ja lehmistä lihaa. nahkasta vaatteita jne...

vierailu oli pysäyttävä. en voinut välttyä ajattelemasta kauhistuneella sävyllä. joidenkin lasten apaattiset kasvot riipaisivat syvältä, toisaalta naisten ja päällikön elämänmyönteinen asenne ja tyytyväisyys lohduttivat. mieltä kaihersi, että ovatko he tietoisia vaihtoehdoista, valitsisivatko he silloinkin perinteisen himban elämäntavan? koska selvitymistähän se on päivästä toiseen. toisaalta taas he eivät ole tietoisia maailman murheista, sodista ja kaikesta siitä pahasta mikä meitä monia askarruttaa päivästä toiseen. laitan pian muutaman kuvan, mutta osoittakaa sen verran kunnioitusta, että ette kauhistele ihan liikaa. ajatuksilleen ei mitään voi, mutta kaikkea voi kunnioittaa ja arvostaa.

niin ja sitten tuli niitä kauhun hetkiä renkaiden kanssa. olimme tien päällä reippaat 7 tuntia ja etenimme vajaat 200km. toki kävimme syömässä siinä välissä, siinä yhdessä ainoassa mahdollisessa paikassa tuolla välillä. ja toki aikaa verotti rengasrikot, uuden hankkiminen ja vanhan paikkaaminen. ja toki se tien kunto.

viimeisen yön vietimme elefanttejen leikkikentällä, taas joen uomassa, tällä kertaa kuivuneen. me nukuimme silti hyvin, koska vasta aamulla kuulimme kauhutarinoita fanteista. kotimatkalla eksyimme kinttupoluille, vastaamme tuli 15 metriä leveä joki, jossa oli vettä ja mutapohja. monta kirosanaa siinä tuli sanottua ja varmaan rukoiltuakin. neliveto päälle ja joen yli. selvittiin. joesta selvitttyämme kaksi meistä kertoi nähneensä suuren kissaeläimen jäljet joen uomassa eli luultavasti leijonan jäljet. jäljet oli siis mitä luultavimmin tuoreet. kyydissämme ollut leirintäalueen 18-vuotias työntekijä oli myöskin kauhusta kangistunut. mutta siitäkin selvittiin ja lopulta löysimme oikean tien rannikolle.

tytöt palasivat windhoekiin meiltä paikallisbussilla eli pakettiautolla, joka on täynnä penkkekä, matkalla oli ollut yksi rengasrikko. onneksi ei sattunut mitään haavereita sen takia. ja jotta tämäkään ei olisi ollut tarpeeksi, sai yksi tyttö ruokamyrkytyksen, kuume nousi ja oksetti. taisi olla helvetianmoinen kotimatka.

minä onnellinen keskiviikkoaamuna näin pullonokkadelfiiniparven ihan tuossa meidän rannalla. siellä ne hyppelehti aallonharjoilla. voiko olla täydellisempää lopetusta tälle huikealle seikkailulle?

en voinut vastustaa kiusausta

vilkaisin sohvalle. mies oli jo täydessä unessa. palasin koneelle ja oli ihan pakko päästä laittamaan muuta kuva etoshan eläimistä. etosha on siis kansallispuisto, jossa eläimet ovat vapaina. ihmiset ajelevat omilla autoillaan ja bongailevat autoistaan eläimiä. alueella on kolme yöpymispaikkaa ja eläimiä siellä on valtavat määrät. jo pelkästään elefantteja 2500. alueella saa liikkua vain valoisaan aikaan. yöpymispaikkojen läheisyyteen on rakennettu juomapaikkoja, jonne eläimet tulevat juomaan ja viilentymään. koko reissun loppua kohden kiirinyt ja voimistunut jännitys alkoi jo heti tuosta ensimmäisestä yöstä. kas kummaa, tuli sähkökatkos, juuri kun olimme juomapaikan lähellä katsomassa sarvikuonoja ja juuri kun olimme kuulleet leijonan karjaisun. pimeys oli niin mustaa ja pelottavaa. pelonsekaisissa tunnelmissa peräydyimme telttailualueelle ja minä kuulin koko ajan kuinka villisiat rymysivät vieressä, oikeasti kylläkin vain naapuriteltan mies. shakaalit oli kyllä käyneet tyhjentämässä roskiksen.

seeproja oli niin monta, niin paljon kuin ikinä vaan jaksoi katsella. tosi monet olivat tosi paksuina. ilmeisen viimeisillään raskaana. oli ne kyllä kauniita raitaeläimiä.


näistä ei vielä sen enempää kuin että vaikuttavia olivat.


savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen... upeita kissoja


ja entäs hän alla?? niin suloinen taapertaja.


strutsikin on siis jossain vaiheessa söpö. ja miettikää kuinka se kasvaa moninkertaiseksi elonsa aikana.

mutta juu, nyt on mentävä. olen vaan niin reissun tunnelmissa, että haahuilen kotona ja mietin menneitä päiviä.

still alive!!

ja niin huikea seikkailuretki takana. ihan mahtavaa on matkustaa!!! jännitystä oli ilmassa niin paljon, että kaikkien matkalaisten takapuolilihakset ovat olleet arat autossa istumisesta.
näin elefantteja!!! näin elefantteja!!! ihan livenä, ihan ilman aitauksia (jos ei lasketa luonnonpuiston aitauksia). elefantti käveli 2 metriä autosta, pysähtyi, tuijotti yhtä matkalaista suoraan silmiin ja aiheutti yleisen paniikin. mutta oli ne uskomattomia otuksia. valtavia. ja silti niin lempeän oloisia... mutta vain siihen asti kunnes kuulimme ihan liian monta kauhutarinaa aggressiivisesta fantista.

takana reipas 2000km, siitä sora -ja hiekkatietä ainakin 1200km. keskinopeus ajoittain 20-30 km/h. puolet matkasta kännykkäkuuluvuuden ulottumattomissa. jossain mistä ei voinut olla aavistustakaan.

sen opin, että ihmiset ovat yhä vaan niin uskomattoman ystävällisiä ja avuliaita. ja jottei totuus unohtuisi myös uskomattoman rahanahneita.

rengasrikkoja kaksi. melkein päästiin itse vaihtamaan rengas, mutta huojentavaa oli kyllä saada apua siihen. tiellä, jossa ei oltu nähty mitään muuta kuin aasirattailla matkustavia ihmisiä ja niitäkin noin kaksi.

nukuttiin uskomattomissa paikoissa, elefanttejen kulkureitin varrella joenuomassa, vesiputouksen äärellä lähellä leijonia ja elefantteja, ihanan idyllisessä pikkukeitaassa etoshan ulkopuolella ja tietenkin myös etoshassa juomapaikan lähellä, mutta kuitenkin aitojen takana turvassa (siis aitojen takana turvassa vain tuo ensimmäinen yö etoshassa). matka muuttui hurjemmaksi ja jännemmäksi päivä päivältä, tunti tunnilta. my godness!!! mitä tunnelmia koettiin. ja miten uskomattomiin ihmisiin tutustuin. ihan loistaviin suomalaistyttöihin. tuli jo ikävä sitä reissun tiivistä eloa, vaikka eilen illalla nukahdinkin hyvin tyytyväisenä omassa sängyssä ilman pelkoa yöllisistä hyökkäyksistä.

tarkempaa tarinaa tiedossa kunhan itse ensin sisäistän matkan. nyt miehen kainaloon, omaan kainaloon kaappaan nuo kullanmuruni.

blogi hiljenee hetkeksi

kamat on kasassa, yö vielä edessä ja ajomatka windhoekiin. reittimme kulkee windhoekista tsumebin kautta etoshaan, etoshassa yövymme halilin leirintäalueella. matkaa jatketaan eteläportin kautta kaokolandiin himboja tervehtimään, himbakylästä damaralandin puolelle kalliomaalauksia ihastelemaan ja sieltä pudotellaan alaspäin kohti swakopmundia. palaan rannikolle ensi viikon alussa, maanantaina tai tiistaina. silloin minulla on toivottavasti monen monta kuvaa näytettävänä ja tarinaa jaettavana.

joko suomen omenat ovat kypsyneet?? nam!! rouskutelkaa niitä ja voikaa hyvin.

palaan taas.

levottomat jalat

pitkästä aikaa niin paljon kaikkea meneillään etten oikein tiedä mistä aloittaa. mieli on levoton. huomenna starttaan vajaan viikon mittaiselle reissulle. olen niin täpinöissäni ja innoissani. vihdoin pääsen näkemään etoshan ja pohjoisempaa namibiaa. kun minä reissaan niin mies menee taas oranjemundiin timanttilaivalle. koirat menevät vakihoitopaikkaan. alunperin miehen piti olla kotona, mutta eilen tuli tieto timanttilaivasta ja silloin on mentävä. pieni kriisi meinasi pukata koirien suhteen, mutta onneksi nyt pääsevät hyvään hoitoon.

meidän reissu on kunnon vanha telttareissu. oikea asenne ja tarvittavat välineet ja me selvitään. meitä on neljä suomalaistyttöä lähdössä reissuun. teltta tosiaan ja ne millin paksuiset makuualustat. ruokaa tehdään pienillä kaasukeittimillä, tulee taas ehkä tutuksi nuudelit ja pussikeitot. eniten odotan elefantteja. etoshassa niitä pitäisi nähdä ja toinen mahdollisuus on etoshan ulkopuolella kaokolandissa, siellä asustavat desert elefantit, aavikkonorsut. tarkoituksena on vierailla myös himba-heimolaisten luona sekä damaralandissa, jossa voi katsastaa ikuisen ajan olleita kalliomaalauksia ja tutustua paikallisten damaroiden elämään.

nyt pitäisi vielä siivota ja pakata. en osaa yhtään ajatella, että sisämaassa on kuuma. meillä vaan kylmyys jatkuu. minun pitäisi osata pakata kaikki järkevä ja tarpeellinen. apua!

työelämässäkin ehkä tapahtuu pian jotain muutoksia.

ajoneuvo-opetusta

opin vaihtamaan renkaan, käyttämään tunkkia ja löysinpä autosta ihan uusia piiloja, kätköjä, joista löytyy kaikenlaista tavaraa tuohon renkaanvaihtoon. ihan itse väänsin pultit ja käytin tunkkia. tytöt!! olen valmis pohjoisen reissulle.


mies oli yllättävän kärsivällinen opettaja, antoi minun rauhassa tehdä. hermoa kiristi kuitenkin sen verran, että lähti operaation jälkeen itsekseen ajelemaan dyyneille mönkijänsä kanssa. kuvassa ei näy kypärää vielä, mutta kyllä mies sen laittoi ennen lähtöään.


ennen renkaiden vaihtoa sain opetusta nelivedon käyttöön, hiekassa dyyneillä. ajattelin ajamisen jo olevan ihan helppoa kunnes sain meidät niin pahaan jumiin, että ei olla ennen oltukaan. auto oli pohjaa myöten kaivautunut hiekkaan. ei se hc-nelivetovaihdekaan auttanut, ei paineiden laskukaan. piti kaivaa hiekkaa renkaiden alta ja auton alta, ihan aamujumpan verran, hikeentymiseen saakka. yksi kaverimme oli ajelemassa dyyneille mönkijänsä kanssa ja oli jo sitä mieltä, että tarvitaan toinen auto vetämään pajero irti hiekasta. mutta me vain kaivoimme hiekkaa (käsillämme) niin kauan, että se sieltä irtosi

kelloja on siirretty viime yönä. kesään päin. tänään valoa riittää jo seitsemään saakka illalla. ihan mahtavaa!!

afrikan bb starttaa tänään. ja meidän telkkarissa se näkyy 24/7. apua! tiedän, että suurin osa teilaa ohjelman täysin, mutta minä kyllä olen aina viihtynyt näiden tosi tv-ohjelmien parissa. selviytyjät, bb ja huippumallit.