25. elokuuta 2010

uskokaa tai älkää niin olen taas lomalla. tulihan tässä jo puolitoista viikkoa puhistua töissä. lapset aloittivat lomansa jo perjantaina, myo idolsien merkeissä. arvatkaa vaan kuinka liikkistä se oli? lennonin imagine, michael jacksonin we are the world meidän ihanien lapsosten laulamina, eihän sitä voinut kyynel poskella kuunnella ja katsoa.

huomenna suuntaan windhoekiin visiitille, suomi-memeni luokse. koirat jää yhden kollegani hoidettavaksi tänne kotia. jenkkiope on innoissaan tulossa meille, katsomaan teeveetä pitkästä aikaa ja peuhaamaan koirien kanssa. mies on tosiaan ollut jo viikon e-afrikassa eikä kotiin palaamisesta ole vielä mitään tietoa. nyyh.

rannikon asukkaat sanovat, että nyt täällä vasta alkoi talvi. enää ei ole toivetta hiekkamyrskyn kuumasta itätuulesta ennen seuraavaa kesäkuuta. on vain otettava kylmyys, kalseus ja kolkko ilma vastaan. tänään on ollut läpi päivän harmaata, täysin harmaata.

me ollaan maran ja hildan kanssa eletty normiarkeamme, jos sitä ikinä niin normaaliksi voi sanoa. eilen sykemittarini kertoi minun siirtyneen uudelle aktiivisuustasolla, jei! seiskaluokassa mennään.

minulla on usein, lähes aina menossa joku pakkomielle ruuan suhteen. ennen suomen lomaa oli kaiken kanssa saatava tomaattisipulisalsaa, loman jälkeen avokado on siirtynyt leivän päälle, ja maanantaina kaali astui taloon pitkän eron jälkeen. voiko olla parempaa kuin kaalilaatikko? voi, eilen tehty kaalilaatikko. ihan parasta ja ah! niin terveellistä herkkua.

kaaliterveisin kaikille oikein ihanaa viikonloppua!

22. elokuuta 2010

don't you have any goals in your life?

viikko sitten lauantaina vietin päiväni naisseurassa, koko päivän spassa, lilluin poreammeessa, tuskailin 110 asteisessa kuivaakin kuivemmassa saunassa, palelin 30 asteisessa höyrysaunassa, olin kokovartalohieronnassa (lue, puolen tunnin öljynsivelyoperaatiossa), sain kauniit kynnet kahdeksi tunniksi. suurin osa meistä oli menestyviä namibialaisia naisia, uutta ja uljasta sekä kunnianhimoista ja kaunista sukupolvea. uusien tuttavuuksien kysellessä minun työstäni mumisin hyvin hiljaa vastaukseksi olevani mieheni matkassa namibiassa. tuli alemmuuskompleksi ja hiljainen mieli.

en voinut välttyä ajattelemasta omaa uraani. tässä vaiheessa ei kai voi enää puhua urasta, yli 18 kuukautta on kulunut siitä päivästä kun sain viimeksi tililleni rahaa tekemästi työstä. joka tapauksessa toive omasta sijoittumisesta työmaailmaan elää yhä, se päivä on vielä edessä. suunnitelmallisuus sen saavuttamiseen on vain pahasti vielä kesken.

maanantaina työni,"hyväntekeväisyystyöni", alkoi kuukauden loman jälkeen. kymmenet lujat halaukset ja ilonkiljahtelut saivat kaiken taas merkitykselliseksi kunnes tapasin myo:n uuden vapaaehtoisen. 19-vuotias juuri lukion lopettanut saksalainen poika oli mukanani liikuntatunnilla. juttelimme niitä näitä. jossain vaiheessa poika kysyi kuinka kauan olen vielä namibiassa, vastasin totuudenmukaisesti, että en ollenkaan tiedä, johon poika välittömästi vastasi uudella kysymyksellä että eikö minulla ole mitään tavoitteita elämässäni. hämmennyin, loukkaannuin, koska se osui ja upposi turhankin syvälle. mumisin taas hiljaa, että olen tullut namibiaan mieheni mukana, hänen työkomennukselleen. pojan ilme kertoi kaiken, hän oli määritellyt minut täysin tavoitteettomaksi (ei taida olla sana?), luuseriksi. taisin huokaista ja uskoin hänen katseensa sanoman. loppupäivä meni semmoisella tohinalla, etten asiaa ehtinyt ajattelemaan ennen kuin vasta kotiin ajaessani. kiukustuin, manasin pojan alimpaan helvettiin, ajattelin ettei minua, yli kymmentä vuotta vanhempaa naista puhutella noin.

onneksi en ole ainut, joka on joutunut pojan ilkeiden kommenttien kohteeksi. silti lähes viikko tapahtuneen jälkeen ajattelen asiaa yhä. millaisia tavoitteita minulla pitäisi olla? riittääkö se, että saan pelastusrenkaani poistumaan vyötäröltäni, jaksan tiskata säännöllisin väliajoin, saan kehitettyä uusia ja upeita herkkuja, jotka eivät jämähdä pelastusrenkaaseni, opin ohjaamaan hildaa niin, että pääsemme 15 estettä agility-radalla, tunnen itseni kokonaiseksi rakkaani rinnalla ja että yritän ymmärtää tätä ympäristöäni? ehkä edellä mainitut määrittävät ennemminkin tapaani suhtautua elämään kuin tavoitteitani. tai sitten ne ovat tämän hetkinen suojamuurini sitä tosiasiaa vastaan, että ammatillinen tavoitteellisuus on nollalukemissa.

suomi-memeni saapui torstaina. *riemu* . lauantaina aamupalalla naapuripöydän elämää ja maapalloa nähnyt hollantilaispariskunta kertoi meille elämästään. vuosikymmeniä miehen työ oli vienyt heitä eri puolille maailmaa. pariskunnasta huokui innostus ja rakkaus elämää kohtaan. mies oli ilmeisen menestynyt länsimaailman mittarin mukaan. naisen arki sisälsi jokapäiväisen 40 kilometrin pyörälenkin. se minkä imin heistä kärkkäästi itseeni oli miehen filosofia elämäntavastansa "go with the flow" eli anna virran viedä ilman turhia suunnitelmia, ota vastaan se mikä tulee eteen ja arvosta sitä.

joten jään makustelemaan vastaustani otsikon kysymykseen.

no goals, i go with the flow.

11. elokuuta 2010

koti

maanantai-iltana kapkaupungissa laskeutuu lentokone, minä astelen koneesta ulos siihen tuubiin, joka pitkin astellaan lentokenttärakennukseen. sydämessä läikähtää, tuntuu hyvälle ja huomaan ajattelevani, että tulin kotiin. samassa hetkessä iskee pelko ja säikähdys, ei tämä ole minun kotini. ristiriitaiset fiilikset. nytkö se on tapahtunut mistä kaikki afrikan matkaajat aina puhuvat? sydän on jäänyt tänne. ei ei ei. vielä aion ainakin hetken pyristellä vastaan. taitaa tulla taistelu sydän vs. järki.

martti ja hilda on kotona. martti on laihtunut huomattavasti, ei ole ruoka maistunut hoidossa. kylkiluut paistavat ja tuntuvat vielä enemmän. onneksi kotona on ruoka maistunut. leikattu polvi tuntuisi olevan kunnossa, vielä on istuma-asento jokseenkin huvittavan näköinen, mutta askel on symmetrinen. kolmen kuukauden hihnassa kiinni olemisen jälkeen oli ihana olla aamulenkillä ja nähdä kuinka tuo karvakorva nautti vapaana juoksemisesta rannalla.

ensi maanantaina alkaa työt. sähköpostista olen lukenut kuinka myo:lla on kiireistä, hiukan omatunto kolkuttaa, mutta aion silti pitäytyä sivussa maanantaihin saakka. onhan tässä näitä omiakin puuhia. toivon niin paljon, että rakas ystäväni tulisi meille vierailulle viikonlopuksi. olenko jo kertonut, että yksi läheisimmistä ystävistäni on muuttanut namibiaan, windhoekiin puoleksi vuodeksi, opintojen tähden? could i be more happy? nyt minulla on oma suomalainen meme täällä namibiassa. oma, joka tuntee ja tietää niin paljon.

5. elokuuta 2010

jotain rotia

tämä kolmikymppinen on ihmeesti laiskistunut bloggaaja. suomi-loma oli tosin niin täynnä toimintaa, että juuri ehdin hieman facebookata ja käydä katsomassa sähköpostia. niin ne vaan meni kolme viikkoa suomessa että hujahti. kyllä väliin mahtui ihanan kiireettömiä hetkiäkin meren äärellä, järvellä, ystävien kanssa, mummolassa, kotona äidin helmoissa. ehdinpä käydä tallinnassakin ystäväreissulla, viettää polttareitani -kiitos kaikille mukana olleille, istua saunassa noin sata kertaa ja ajaa vielä vesiskootterilla.

matkamme on jatkunut hollantiin, zwolleen. huomiseen saakka oleillaan täällä (miehellä työasioita), iltapäivällä jatketaan matkaa belgian puolelle isän puoleista perhettäni moikkaamaan. maanantaina lennetään kapiin ja tiistaina kotiin. arvatkaa vaan onko minulla ikävä marttia ja hildaa? ihan hillitön.

suomi-loma oli tarpeen, monellakin tapaa. huomasi mikä on tärkeää ja minkä taas voi jättää ilman haikeutta taakseen. huomasi mitä namibiassa on alkanut arvostaa ja mikä on siellä itselleen tärkeää. kolme viikkoa vaan on aivan liian lyhyt aika tavata kaikki ne ihmiset, jotka haluaisi. tavata vielä ihan ilman kiirettä ja takaraivossa kolkuttavaa ajatusta siitä, että ehkä vuoden päästä tapaa seuraavan kerran.

hollannissa sataa. on satanut koko päivän. on tämä vaan kaunis maa, talot ovat niin ihastuttavia, hyvin hoidettuja, eihän niissä voi asua kuin onnellisia ihmisiä, jotka pyöräilevät vihellellen pitkin kapeita kujia.