11. heinäkuuta 2010

mä oon kolmikymppinen



virallisena päivänä torstaina puhalsi kuuma itätuuli yöhön saakka. dyyneillä ihailtiin auringonlaskua ja ihmeteltiin elämää!



minä sain valita ravintolan. ranskalainen walviksessa, jälkkärit ja jälkkäridrinksut tulivat talon puolesta. drinksut olivat vain harmillisesti jotain vesimelonipohjaista. en kyennyt juomaan. edelleen ystäväni 18-vuotis synttärit kummittelee mielessä. mentiin hienosti säästämillämme rahoilla syömään isä camilloon, tilattiin vesimelonidrinksut, joista en ilmeisesti ole vieläkään toipunut. vesimeloni melonin muodossa minulle, kiitos.


loput kuvat ovat eiliseltä. päivä meni fun dog showssa. agility-ryhmä esiintyi. kylläpäs minua jännitti. kyseessä ei ollut kilpailu vaan ihan show. hilda oli ihan loistava. ei tehty yhtään virhettä.



ensin piti selvittää viisi estettä, niin että koira odottaa aloituspisteessä emännän mennessä viidennen esteen taakse.



radassa oli kymmenen estettä. varman päälle suunniteltu rata. nopea ja helppo. vielä ei olla niin pitkällä, että voisin käsimerkein keskeltä rataa hildaa ohjailla, joten on vaan pingottava niin lujaa kuin kintuistaan pääsee.



eiliset synttärijuhlat! aivan ihanat. paras mieli on ehdottomasti siitä, että huomasin ja ymmärsin kuinka monta hyvää ihmissuhdetta täällä on jo tullut luotua. secret garden bistro oli nappivalinta. ruoka, palvelu, ilmapiiri vertaansa vailla. bistro on majatalon yhteydessä. majatalo on hyvin hoidettu, kaunis ja viihtyisä sekä koiraystävällinen. mara ja hilda oli partyissa mukana. välillä huoneessa lepäämässä. ja juu, meidän koirat ei nuku sängyssä. ei ainakaan martti.









muruille oli oma peti käytössä.



seuravat kuulumiset onkin ehkä jo koti-suomesta.

7. heinäkuuta 2010

erään tytön tarina

vuonna 2005 tyttö oli 8-vuotias. äiti sairastui vakavasti ja menehtyi sairauteensa. koko ikänsä äiti oli saanut epileptisen kohtauksen sunnuntain vastaisena yönä kello kaksi. äiti oli tämän pienen tytön koko maailma. tytön maailma romahti. tyttö muutti isovanhempiensa luokse asumaan. vuonna 2006 tyttö sai ensimmäisen epileptisen kohtauksen, isoäiti vei tytön lääkäriin, lääkäri aloitti tutkimukset swakopmundissa tavoitteenaan lähettää tyttö windhoekiin tarkempiin tutkimuksiin. windhoekissa oli täyttä, tyttö ei koskaan päässyt jatkotutkimuksiin ja potilaskorttiin tuli diagnoosiksi epilepsia.

lääkäri määräsi tytölle lääkkeet. vuodesta 2006 asti tyttö on käynyt kerran kuukaudessa hakemassa lääkkeet sairaalasta, näkemättä koskaan muuta kuin sairaanhoitajan, joka on uusituttanut reseptin lääkärillä. potilaskortti on eiliseen päivään saakka täynnä reseptin uusimisia, jokaisessa uusimisessa pyydetään lukemaan vuonna 2006 määritelty status ja lääkkeiden annostus. tyttö on kiltisti popsinut samaa lääkettä samalla annostuksella vuodesta 2006. epileptiset kohtaukset ovat pahentuneet tytön isoäidin kuoltua helmikuussa 2009, kohtausten esiintyvyys on tiuhentunut nykyiseen 10-25 kohtaukseen päivässä.

moni on yrittänyt auttaa tyttöä matkan varrella, minä mukaanlukien. tulokset eivät ole olleet mairittelevia miltään kantilta. maanantaina tytölle läheinen opettaja päätti lähteä nyt 13-vuotiaan tytön mukaan uusimaan reseptiä ja vaatimaan lääkärin tapaamista. tyttö ja opettaja olivat sairaalassa aamuseitsemästä lounasaikaan, minä menin jatkamaan lounasajan jälkeen. odotimme ja odotimme. kohtauksia tuli odotusaikana ainakin kymmenen. kohtaukset eivät ole suuria tai kestoltaan 15 sekuntia pidempiä, tyttö on tajuissaan, mutta vartalo kouristelee kuitenkin hurjasti ja kohtaukset vievät kaikki voimat. ärsykkeenä kohtauksille on mikä tahansa voimakkaampi tunne, oli se sitten jotain iloista, jännittävää, ikävää tai kiukkua. mitä tahansa.

lääkärin huoneeseen päästyämme olimme onnekkaita, sillä lääkäri oli uusi sairaalassa ja hän otti tytön tilan vakavissaan. kuultuaan tytön tarinan minulta hän otti tytön samantien osastolle tarkkailuun. hyvä sinänsä. mutta ei mitään puhettakaan, että tyttöä tutkittaisiin sen kummemmin. testataan vaan eri lääkkeitä ja niiden vaikutusta. edes verikokeita ei oteta, verensokeri kylläkin mitattiin. röntgenistä tai tarkemmista aivosähkökäyristä ei voi edes haaveilla.

tytön äiti ja isoäiti ovat molemmat kuolleet tässä samassa sairaalassa, tytön ollessa paikalla. tyttö nieleskeli ja nieleskeli. yritti tukahduttaa itkuaan. lopulta tyttö sai voihkaistua; miss, the only thing i can see is my mom's face ja sitten tuli kyyneleet vuolaina pienen pienien ja hentojen nyyhkäysten kera. osastolle päästyämme tyttö alkoi kertoa tarinaansa ja tiesinhän minä jo ennen tarinaakin, että tämä tyttö on aivan erityisen erityinen lapsi. niin kovin hentoinen ja herkkä, mutta vahva ihminen, joka luo ympärilleen aina iloa. 12-vuotiaasta saakka tyttö on pitänyt huolta isoisästään ja isosiskostaan, joka huitelee pitkin kyliä. tyttö ei koskaan valita mistään, kyseenalaistaa sitäkin enemmän kyllä. tyttö on akateemisesti hyvin lahjakas, aina tilastojen kärkipäässä ja kylläpä tyttö oli myös luotsaamassani lentopallojoukkueessa ja ihan vielä joukkueensa kapteenina.

tytön suurin toive eilen oli, että isosisko tulisi sairaalaan yöksi, nukkumaan hänen viereensä. me odotimme ja odotimme kunnes isosisko tuli seitsemän jälkeen illalla. huojentunein mielin jätin tytön ja aamulla vieraillessani sairaalassa sain kuulla, että isosisko oli käynyt vain vierailemassa. huoneen kaikkien muiden lasten äidit olivat tietysti viettäneet yönsä sairaalassa. urhea tyttö oli ollut yksin ja mielessä oli ollut varmasti monen monta surullista asiaa.

on niin turhauttava olo, mitään muuta en voi tehdä kuin käydä vierailemassa sairaalassa ja rohkaista tytön mieltä. eilen lääkitystä vaihdettiin ihan tuosta vaan, kohtauksia ei ole tullut lääkityksen vaihduttua. kai se pitäisi ottaa positiivisena asiana vastaan.

pienen pientä toivoa paremmasta on, sormet ristissä toivon, että medicos del mundo auttaisi tyttöä.

luokkaretkellä



tälläisella kokoonpanolla meni viime viikonloppu. reissumme kohteena oli ihastuttavan pieni ja piskuinen omaruru. 250 kilometrin päässä rannikosta. vierailimme suklaatehtaalla, taidepajalla, jossa veistetään puunjuurista kaikkea jännittävää, tornissa sekä leirintäalueen omistajan rakennusvaiheessa olevassa savitalossa, jonka puutarha oli vehreyttä täynnä ja olipa siellä mehiläisyhdyskuntiakin hunajaa tekemässä vai olikohan ne sittenkin ampiaisia, kummat tekee hunajaa? niin ja vierailtiinhan me myös pajalla, jossa kierrätetystä paperista tehdään uutta paperia ja uusiokäytetään lasia. africat-järjestö tuli leirintäalueellemme antamaan esitelmän isoista kissoista. esitelmän lopuksi lapset saivat antennilla varustetun kaulapannan, minkä jälkeen he saivat piilotua ja me saimme etsiä lapsia puskista jäljityslaitteiden avulla. voitte arvata kuinka hauskaa se oli lasten mielestä.

pakko todeta, että en osannut pyörittää hulahulaa enää, viisi kierrosta taisi olla ennätykseni. byaah. ehkä otan tavoitteekseni oppia sen taidon sitten, kun olen kolmikymppinen. eli huomenna. byaah.

lauantaiaamuna heräsin jo neljältä, lapset eivät malttaneet olla millään hiljaa. siinä kiukkuisena ajattelin, että nyt lopppu minun pestini myo:lla. mutta lauhduin päivän mittaan ja olipa ihan mainio reissu.

1. heinäkuuta 2010

suomi-loma

vihdoin meidän loma on varmistunut. suomeen lähdetään matkaamaan vajaan kahden viikon päästä. loma kutistui neljästä viikosta kolmeen, byaah! kotimaisemissa olemme 15.7 - 5.8.

meidän eloon ei sen kummempia kuuluu. itätuuli oli ja meni, mutta kyllä se melkein kaksi viikkoa jaksoikin puhaltaa. oih, sitä ihanaa hellettä. maanantaina iltapäivällä lämpötila vain romahti yhtäkkiä, ainakin sen 10 astetta. usvamassa saapui mereltä tuoden kylmän ilman mukanaan. tuntui kuin olisi hypännyt kylmäaltaaseen saunasta.

myo on vienyt leijonanosan ajastani. viikonlopuksi lupauduin lyhyellä varoitusajalla lähtemään kutosluokkalaisten kanssa luokkaretkelle, valvojaksi. onneksi järjestelyvastuu on toisella opella. liekö tuo suklaatehtaaseen tutustuminen ollut se ratkaiseva tekijä päätöstäni tehdessä? matkaamme viehättävään omaruruun. pieneen ja piskuiseen kylään, jossa on paljon taiteilijoita eri aloilta.

hilda alkaa olla ihan valmis agility-näytökseen. kunhan emäntä vaan muistaisi antaa oikeat merkit oikeaan aikaan. viikon päästä lauantaina on siis agility-näytös sekä minun kolmekymppiset.

mikäköhän kulttuurishokin vaihe tulee puolentoista vuoden jälkeen? paljon on ollut angstia ilmassa viime viikot. minä olen hermoromahduksen partaalla tämän liikenteen kanssa, kaupungeissa ja asutusalueilla ajetaan ihan normaalisti, mutta tuo tie siinä välissä on ihan kammottava.

ihan parasta tällä hetkellä on, että me tullaan ihan pian suomeen. onhan silloin vielä mansikka -ja herneaika?