29. lokakuuta 2009

hiekkalinnamme tunnusmerkit

mikä määrittää kotiamme hiekan ja koirankarvan lisäksi?

kuvat ovat vierashuoneistamme


alla olevat taulut löytyvät braai-tilasta


nämä mereä henkivät koriste-esineet. aluksi olin kauhuissani niistä. merihenkiset jutut eivät ole minua varten. haloo!!! olen kallaveen tyttö. sameat järvivedet mäntyineen ja rosoisine kallioineen ovat minun sielunmaisemia. sitä paitsi ei täällä ole mitään purjehdusveneitä missään, ainakaan minä en ole nähnyt. raikkaan merihengen voi kyllä tuntea muuten. öisin uni on tiivistä ja aamulla on yleensä hyvin nukkunut -olo. en asiaan ole kiinnittänyt aiemmin sen suurempaa huomiota, mutta windhoekista vierailulla ollut ystäväni kertoi nukkuvansa rannikolla paljon paremmin ja kappas vain, minäkin tajusin, että juu niinhän se on. ennen olen aina heräillyt yön aikana useasti, nukkunut katkonaista unta ja ollut aamuisin äreä. toki olen huomannut nukkuvani paremmin, mutta ajattelin sen johtuvan siitä ettei ole enää niin paljon esim.työstä aiheutuvia ajatuksia pyörimässä päässä. mutta juu, ehkä meren happipitoisuudella ja stressittömyydellä on yhdessä juurikin tämä vaikutus hyvin nukuttuihin öihin. herään toki ihan tikkana, jos on jotain ääniä tai koirat heräävät. merihenkisyyttä en sitten ole alkanut ottamaan poiskaan. sitä paitsi nämä tyypit on ruuvanneet naulakot ja taulut niin ettei niitä pois saisikaan. näkisittepä minkä kasan olen siirtänyt yhteen kaappiin kaiken maailman majakoita ja puuveneitä.

toinen silmiinpistävä juttu ovat enkelit ja ristit sekä kolme rukoilijaa ulko-ovelle vastaanottamassa tulijoita. jälleen kerran kaikki on ruuvattu niin kiinni ettei irti saa. paitsi tietty nuo rukoilevat patsaat voisi siirtää, mutta minne? ei meillä ole varastoa ja autotalli ei tunnu oikealta paikalta. kaippa minä olen myös sen verran taikauskoinen, että en tahdo niitä minnekään siirtää. ikävästi ne kaatuilevat välillä, kun koirat (lue martti) kirmaavat niitä päin. ja kuka nyt ei suojelusenkeliä tarvitsisi? niitä kai ei koskaan voi olla liikaa.






valkoiseksi maalatusta puusta on tullut aikamoinen ihastus täällä. tumma puu oli vielä hetki sitten ihan voittamaton, mutta nyt vaalean puun raikkaus, yksinkertaisuus ja kauneus ovat kyllä ihan parasta sisustusrintamallani. eli onko tuo merihenkisyys selättänyt minut? aivopessyt tässä 8 kuukauden aikana?

28. lokakuuta 2009

harmistus.

en tiedä mitä kuville nykyään tapahtuu, mutta niiden laatu kärsii huomattavasti siirtäessäni ne blogiin. koneella kuvia selatessa valitsen tietysti tarkimmat otokset, mutta bloggerissa kuvat ovat ihmeen rakeisia ja epäselviä. anyone?? help?? käytän VSO image resizer -ohjelmaa.

hiekkalinnamme, osa 2

braai-tilamme, tämä huone on rakennettu vasta jälkikäteen, on kai jossain vaiheessa alkanut harmittamaan ulkona grillaus, rakennettu katto päälle ja muutama seinä ja avot, sisällä oleva braai.

alla yksi koirien lempipaikoista nukkua. tosin niillä on niitä monta, taisi olla virhe päästää ne sohvalle, sohvat on kammottavan näköisiä, mutta mikä on ihanampaa kuin loikoilla sohvalla koiran köllötellessä vieressä?


olohuone ja keittiö. parasta kodissamme on pohjaratkaisu. pidän erityisesti alakerrasta, tykkään hääriä keittiössä ja on mukavaa kun mies voi olla lähellä vaikkei olekaan keittiössä. tämmöiset avarat ratkaisut ovat mieleeni.



astiankuivauskaappeja on kai turha etsiä suomen tai ainakaan pohjoismaiden ulkopuolelta, täällä niitä ei ainakaan ole. tiskaus tapahtuu ikkunan ääressä braai-tilaan katsellen.


näkymää yläkerrasta, portaiden kohdalta, kuvan taakse jäävät kaksi vierashuonetta, edessä on meidän makkari, vasemmalla kylpyhuone ammeella ( ei käytetä! namibia huutaa vesipulasta, tosin kerran ammetta on testattu kroonisen paleltumistilan taltuttamisessa, toimi).

master bedroom.




ja juu, ihan tavallisen näköinen kylpyhuone meillä on makkarin yhteydessä. tosin vettä tulee niin heikolla paineella, että hiusten pesemiseen kuluu paljon aikaa. suihkusta on vaikea selvitä alle 15 minuutin. suomessa olin ihan tottunut 5 minuutin suihkuun, täällä se ei ole mahdollista, koska vettä tulee niin vähän ja hiljaa.


kodistamme vielä sen verran, että miehen työantaja oli asunnon etukäteen meille hommannut, netin välityksellä asunto hyväksyttiin. vuokranantaja on ilmeisesti pitänyt asuntoa lomakotinaan. kalustus on vuokranantajan omaisuutta. juurikaan mitään emme suomesta tuoneet. ainoastaan petivaatteita, pyyhkeitä, keittiökamaa, muutamia valokuvia ja esineitä, joihin olimme tykästyneet niin paljon, että halusimme ne tänne tuoda. arvata saattaa, että miehen suurin tykästys on tv ja kotiteatteri ja mitä kaikkea siihen nyt liittyy. minun tykästyksiä ovat lähinnä maljakot, korit, muutama taulu ja vanhat pehmolelut.

asunto oli positiivinen yllätys, tarpeeksi raikas ja eleetön, ei muhkuhuonekaluja ja vanhaa herraintyyliä. onhan täällä minun makuuni turha värien sekasotku, mutta ei liian paha. eniten minua harmittaa meidän lattiat, ne on niin levottomat, montaa väriä laitettu sekaisin ilman mitään logiikkaa, se saa aikaan vaikutelman sotkusta.

huomasiko joku jotain mikä näyttää minulle ja miehelle vieraalta?? siitä lisää ensi kerralla.

26. lokakuuta 2009

hitaasti mutta varmasti, hiekkalinnamme osa 1

hiekkalinnamme eli kotimme namibiassa. tältä tämä näyttää ulkoa katsottuna. paritalon puolikas. pihaa on ihan mukavasti. kerroksia talossa on siis kaksi. niin sanotut oleskelutilat löytyvät alakerrasta ja ylhäällä ovat makuuhuoneet.

mies pihalla lempipuuhassaan, mutta peseekö se oikeasti autoa noin kaukaa??

parveke on meidän makuuhuoneeseen kuuluva, vähäisellä käytöllä oleva. minua on aina kammoksuttanut tuollaiset tyhjän päällä olevat parvekkeet. mutta onhan siitä ihan kätevä puistella mattoja ja vuodevaatteita. tuulettumaan niitä ei sitten voikaan jättää, tiedätte varmaan jo miksi. kerrataan nyt vielä kuitenkin, että hiekasta löytyy vastaus. kuvassa on vielä miehen työauto, monen kuukauden odotus palkittiin, mutta vain hetkeksi. viime viikolla miehen kollegat olivat ajaneet sen lunastuskuntoon. onneksi henkilövahingoilta vältyttiin.



takapihaa ja kuten kuvasta näkyy on se lähes kokonaan ihanan viihtyisästi laatoitettu harmailla laatoilla. mutta kelpaa tuossa silti makoilla. viime huhtikuun jälkeen olen tosin ottanut aurinkoa vain kerran ja sekin meni pieleen. oli kuitenkin liian kylmä bikineille, joten makoilin bikinit päällä peiton alla. ei toiminut, ei. noh, enpä ainakaan palanut.

palaan taas asiaan. pian ikkunoiden pitäisi olla niin puhtaat, että kehtaa ottaa kuviakin.

mies, hiekka ja mönkijä




hiekan pöllyttäminen tuntuu olevan hyvin olennainen osa mönkijällä ajettaessa. ihan niin kuin se ei muutenkin pöllyäisi koko ajan ja kaikkialla.





kuvaaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. dyynien koon tuominen esiin kuvissa vaatii vielä harjoittelua. oikeasti nuo dyynit ovat todella isoja ( ja siis tietysti miehen hypyt olivat huimaavan korkeita, onneksi olin linssin takana niin en ehtinyt hahmottamaan todellisuutta). jatkuva tuuli hidastaa kuvausta myös, välillä on pakko suojella kameraa. hikisen ajourakan jälkeen kävimme sundownerilla lähibaarin phillipiä moikkaamassa.

psst.

namibiassa elellään taas samassa ajassa kuin suomessa.

matissa = hei, mitä kuuluu, damaranaman kielellä

viikonloppu takana ja uusi viikko edessä, minne nämä kaikki päivät katoavat? aika tuntuu lipuvan, päivät kuluvat ilman kiirettä, mutta yhtäkkiä havahduin siihen, että siitä on jo yli 8 kuukautta, kun suomesta lähdimme. elämä on asettunut hatarasti omiin uomiinsa, tietyt rutiinit pitävät arjen kasassa, mutta silti on aina jotain uutta ja ihmeteltävää. välillä jaksaa innostua ja sitten taas toisinaan tyytyy huokaamaan vaan this is africa. fraasi, jonka käyttämisestä en ollut aluksi kovin suopea, nyt ei enää jaksa pohtia niitä syitä, joita huokauksien takana on. helpompaa on vain kohauttaa harteita ja antaa asian olla. toisinaan minut valtaa olo etten koskaan ole kykeneväinen ymmärtämään tiettyjä kulttuurillisia eroja, en vaikka kuinka pinnistelisin.

viikonlopun aikana oli pitkästä aikaa yhteistä aikaa miehen kanssa. toki lauantaiaamu meni miehellä töissä, minulla oli aikaa kaveerata puutarhurimme kanssa ja sain kutsun häihin. lauantaina sain miehen mukaan agility-treeneihin ja ekaa kertaa menin hildan kanssa koko radan läpi. ylpeä mama. martti meni ekaa kertaa tunnelin läpi, hildan, miehen ja minun avustuksella. pienen pienen pätkän vain, ehkä metrin pituisen, mutta ensimmäinen askel sekin. pääsin myös leikkimään valokuvaajaa dyyneille, ottamaan kuvia miehestä ja mönkijästä. eilen näin ihanan elokuvan, paris je t'aime. illalla tutustuttiin uusiin ihmisiin, ranskalaiseen pariskuntaan. treffit oli sovittu seitsemäksi jenkki -ja ranskalaispariskunnan kanssa. me olimme paikalla jo puoliseiskalta, jenkit tuli vähän ennen seitsemää ja ranskalaiset vähän yli yhdeksän. olisiko voinut jotenkin arvata?? ranskalaismies on täällä kahden vuoden työkomennuksella, nainen mukana, nainen on puheterapeutti ja painii samojen työlupaongelmien kanssa kuin minä. helpottavaa, että en ole ainut vaikkakin se turhauttaa myös erittäin paljon. tosin tällä hetkellä tuntuu, että on taas monia ovia auki. kuulin parista mielenkiitoisesta järjestöstä, joilla olisi varmasti jotakin tarjottava minulle ja minulla samalla heille jotain annettavaa.

afrikaanerit ovat taas vetäneet niiin yli ymmärrykseni eli nämä valkoiset niin itseään täynnä olevat afrikaanerit. mitä voi sanoa, kuinka voi reagoida, kun nuori afrikaaneri kertoo kirkkain ja vilpittömin silmin kuinka ylpeä on rodustaan, kuinka tyhmiä kaikki mustat ovat ja kuinka ylpeä hän on isästään, joka sodassa angolaa vastaan sai 250 namdollaria jokaisesta mustasta vasemmasta korvasta? silloin päässäni sumenee ja tulee voimakas yökötyksen tunne, häpeä ihmisen mielestä. en ole pitkäään aikaan jaksanut keskustelle rasismista afrikaanereiden kanssa, en vain jaksa ja jotenkin siihen aina ajautuu, uusilla tuttavuuksilla on pakonomainen tarve selittää käyttäytymistään ja valkoisten paremmuutta. kuinka ne kehtaa? ehkä se on ikään liittyvää, oman identiteetin kasvuprosessia, en tiedä. no, minusta ja tästä pojasta ei tule kavereita. ainut mikä auttaa kestämään näissä keskusteluissa on se, että aina voi tuoda esiin oman kantansa. yleensä totean vain, että en voi ymmärtää afrikaanereiden ajatustapaa ja itse uskon vakaasti ihmisten väliseen tasa-arvoon olipa kyseessä ihonväri, vamma, mies tai nainen.

odotamme jo kovasti pian saapuvia suomivieraita. miehen veli ja veljen vaimo saapuvat marraskuun puolivälissä. jei!!!

voikaa hyvin. kuullaan taas.

22. lokakuuta 2009

hullut kaaharit ja tyytyväinen mieli

mitä mielessäni on pyörinyt viime päivinä? lähinnä MYO:n lapset, karvakorvieni nouseva uhma, hullut kaahariautoilijat ja tietysti rakas mieheni.

aloitetaan noista hulluista kaahareista. liekkö syynä tämä aurinko, joka vihdoin on saapunut rannikolle vai mikä, mutta viikon sisällä tiellä joka menee swakopista walvikseen on tapahtunut minun nähdessäni jo kaksi kolaria. ei lienee turhaa siis se, että tuota B2-tietä sanotaan yhdeksi maailman vaarallisimmista. jo lukuisat ristit ja muistomerkit 30km:n pätkällä todistavat sitä. tiellä ajetaan aina vähintään 100km/h ja ohitellaan runsaasti, ei väliä vaikka tiellä olisi siihen kieltoviiva, täällä viiva on valkoinen, ei väliä vaikka lähdet ohittamaan mäessä vaikket yhtään tiedä tuleeko joku vastaan. suoraan sanottuna olen kauhusta kankeana ajanut viime päivät. valoja täällä ei juuri käytetä, vaikka tuolla nimenomaisella tiellä niitä pitäisi käyttää. arvatkaa vaan käytänkö minä? käytän, aina. ihan vaan oman turvallisuuteni takia, että edes minut huomattaisiin. en niinkään pelkää, että itse ohitan vaarallisesti, koska en ohittamista juurikaan harrasta vaan juuri sitä, että joku ohittaa niin, että pamahtaa minun autoon. mikä näitä ihmisiä täällä vaivaa?? kaikki jaksavat kuitenkin aina puhua siitä kuinka tuo pätkä on ihan mahdoton, mutta monikaan ei itse jaksa vaivautua ajamaan rauhallisemmin. ja juu, jos ajaa satasta 30 km matkan eikä sitä 140km/h, niin säästäähän siinä jo hurjan monta minuuttia. tuskin niin montaa kuitenkaan että sillä olisi merkitystä ja sitä paitsi ei täällä muutenkaan välitetä ajasta. eli syy on jossain muualla. mikä meitä autoilijoita vaivaa?

miestä en ole pariin päivään nähnyt. työt ovat vieneet mennessään. taitaa olla aikamoisen kiireistä tällä hetkellä. puhelimenikaan ei ole soinut kuin ehkä kerran. miehellä on tapana soittaa minulle muutamaan otteeseen ainakin päivän aikana. onneksi huomenna alkaa viikonloppu ja mies voi ainakin hetkeksi hengähtää. mies ei ole myöskään koskaan, ei koskaan, ei edes vaikka minä olisin ollut miten suuttunut, vihainen ja valmiina mottaamaan, jättänyt antamatta aamupusua töihin lähtiessään. eilen se tapahtui. oikein heräsin siihen, että auto lähti pihasta ja minä jäin ilman suukkoa. nyyh. että ehkä se stressikäyrä on tähän astisen työuran huipussaan.

karvakuonoista en edes aloita. tai no ihan vähän. ne ovat itse täydellisyyksiä tottelevaisuuden suhteen ollessaan kotona, kotipihalla tai hihnassa kävelyllä. mutta, kun rannalla päästän ne irti ne muuttuvat täysin, missä lie mennyt vikaan? takaisin ei tulla pyydettäessä kuin aina silloin tällöin ja kaikki mahdollinen suuhun kelpaava syödään. että nyt koiraihmiset kertokaa mulle missä olen mennyt metsään? eikö kyse ole siitä ettei ne kunnioita minua? vai mistä? onhan ne toki nuoria (mara ehkä 11kk ja hilda 9kk), mutta silti.

MYO:n lapset ovat aivan hurmaavia, vaativia mutta hurmaavia. tahtoisin niin heille kaikille kaikkea mahdollista hyvää. on vaikea rajata itseään pois lasten historioista ja elämän tarinoista. enkä toisaalta sitä haluakaan. mieli tekisi vain pyytää aina muutama lapsi kerrallaan tekemään jotain kivaa koulun ulkopuolella, viedä heidät vaikka akvaarioon, rannalle, jätskille, kahvilaan kakulle, kotiin leipomaan jne... ja sitten minua harmittaa niin kovasti ettei minulla ole mitään spesiaalitaitoa missä heitä valmentaa. en tiedä perusjoukkuelajeista mitä täällä pelataan juurikaan mitään, yleisurheilu on ihan utopiaa paitsi ehkä juokseminen. pystyn tarjoamaan vain pintaraapaisun eri lajeihin ja leikkeihin. toisaalta tällä hetkellä kun lapset ovat kokonaisena ryhmänä liikuntatunnilla ei aikaa juuri mihinkään spesifimpääm edes olisikaan. peleillä ja leikeillä siis mennään. tänään aloitin myös pienimuotoiset terveystarkastukset. lapset olivat sitä ylpeämpiä mitä painavampia olivat. ja minä olin ylpeä heidän kanssaan. aika hyvin normaaleilla kasvukäyrillä lapset pysyttelivät. käytin WHO:n laatimia kasvukäyriä. moni hihkui myös niin tyytyväisenä saatuaan tietää oman pituutensa ja painonsa. palkitsevaa hommaa siis. ei tyytyväisen lapsen kasvojen voittanutta taida ollakaan!

kello lähentelee seitsemää illalla, miestä ei näy vieläkään. ihan maan mahtavinta on myös se, että täällä pimenee vasta 19.30, muutama kuukausi sitten tuli pimeää jo viiden jälkeen. koko viikon aurinko on paistanut ja esimerkiksi tänään olen ollut koko päivän t-paita päällä. me like!!

20. lokakuuta 2009

hyvin menee



kesä tulee, sen tuntee joka päivä vahvemmin. minulla on ollut ongelmia bloggerin kanssa. kommentit ei tallennu ja sitä rataa.

päivät ovat menneet mukavan letkeässä temmossa, hyvässä seurassa windhoekin kavereiden kanssa. lapset ovat jatkaneet ylienergistä tempoiluaan MYO:lla. mies stressaantuu työssä. koirat ovat ihania edelleen.

löysin uuden ravintolan swakopista!! siitä enemmän myöhemmin.

mukavaa viikkoa toivottelee nenästä palanut ja muutenkin punoittava jenni.

17. lokakuuta 2009

TIA

this is africa, sitä on tullut hoettua viime päivinä mielessä ja ihan ääneenkin. onneksi sentään aurinko paistaa tänään ja tuuli on hieman laantunut. kotikin saatiin eilen puunattua siivoksi, mutta vain hetkeksi. koirista lähtevä karvan määrä ylittää jo ymmärrykseni. tekisi mieli luovuttaa taistelussa. mustia vaatteita on ihan turha ottaa kaapista esiin. harmahtavat toimivat tällä hetkellä.

eilen mieleni sai matalaksi jo toistamiseen tämä namibialainen käytäntö tutkintojen hyväksymisessä. omani sai siis uudemman kerran hylkäyksen. en ole kuulema tarpeeksi pätevä ja ihan vain siitä syystä, että olen opiskellut vain 3,5 vuotta. namibian standardejen mukaan fysioterapeutin tutkinnon tulee olla neljä vuotta. ilman poikkeuksia. opintopisteitä taikka opiskeltuja tuntimääriä ei tunneta. vain vuodet määrittävät. ensi vuonna ehkä tulee uusi laki, jossa tutkinnot hyväksytään opiskeltujen tuntejen perusteella. sitä siis odotellessa. mutta sanonpahan vaan, että sieppaa niin paljon. asiaa yhtään enempää kuin 5 sekuntia ajateltuani olen jo ihan raivon partaalla ja kiroan tämän maan alimpaan kerrokseen. ja puhisen mielessäni, että nyt kyllä ymmärrän miksi namibiaa on kehitysmaa.

mielenterveyteni pelastaa onneksi MYO, nykyinen "työpaikkani". kiitokset kuuluvat järjestölle, että ottivat minut mukaan porukkaansa. joulukuuhun saakka saan pidettyä itseni kiireisenä, lupauduin tekemään pienimuotoiset terveystarkastukset lapsille, lähinnä painon ja pituuden mittaamista ja ryhtitarkastuksia. nyt suunnittelen kuinka tarkastuksen dokumentoin, millaiset yhteenvedot niistä teen sekä samalla etsin tietoa normaaleista pituus -ja painokäyristä. useat MYO:n lapset ovat todella lyhyitä, luulisin, että ongelma piilee hyvin pitkälti puutteellisessa ruokavaliossa. lapset tarvitsisivat myös näkö - ja kuulotarkastuksia. mutta tässä kohtaa nousee esiin kiusallinen ja vakava pulma. mitäs sitten, kun huomataan, että joku lapsista ei näe tarpeeksi hyvin tai jos jollain on selkärangassa jotain epänormaalia? asia voidaa tuoda julki, mutta kuka ostaa lapselle silmälasit, maksaa silmälääkärin jne? lasten perheillä on hyvin harvoin rahaa, julkinen terveydenhuolto ei tue tämmöisissä tapauksissa. kuka siis ottaa vastuun jos perhe ei siihen voi? keskipalkat mondesassa pyörivät 1000-2000 namibian dollarin paikkeilla, eli ehkä 80-160. siitä pitäisi maksaa vuokra, vesi, sähkö, ruoka jne... eilen olin valvomassa life skills- tuntia. seiskaluokkalaiset tekivät pareittain budjetteja. suurin osa oli arvioinut ruokaan menevän 200-250 dollaria kuukaudessa eli alle 20 euroa. voitteko kuvitella? rahamäärä, jonka minä käytän pari kolme kertaa viikossa täällä käydessäni kaupassa. enkä kuitenkaan osta aina kaikkein kalleinta ruokaa.

viikonloppuna on tiedossa agilitya, toivottavasti aurinkoa, hyvää seuraa ja hengailua!

voikaa hyvin. nauttikaa viikonlopusta!

ja ainiin, vielä edelliseen postaukseen liittyen, ekologisesta jalanjäljestäni muodosti suurimman (lähes 60%) osan liikkuminen. pajero ja lentokoneet. nuo paheeni.

15. lokakuuta 2009

vihreää ajattelua?

blogeissa ympäri maailman on haastettu osallistumaan tapahtumaan Blog Action Day, tänä vuonna aiheena on ilmastonmuutos. asia on minulle läheinen ja koen sen erittäin tärkeäksi. joten minun näkökannastani asiaa ajatellen en voi olla kuin surullinen, siitä kuinka ilmastonmuutokseen käytännön tasolla nykyään osallistun. suosittelen kaikille lukemaan seuraavan tekstin ja keräämään sieltä vinkkejä, käytännöllisiä ja erittäin helposti toteutettavia vaikkei asuisikaan tampereella sekä samalla hieman pohtimaan omia motiivejaan siihen, että ei tee asialle mitään. vaikka tietysti te armaat blogini lukijat teette mitä voitte. minusta tuntuu, etten minä tee tällä hetkellä mitään muuta kuin pahenna asiaa.

en kierrätä enää taloudestamme syntyviä jätteitä. murrrr. ennen olin ehdottoman tarkka asiasta, suomessa kierrätys on ihan lasten leikkiä, jäteastioita on joka puolella, jokainen suurempi kodin tavaroita kauppaava liike myy helpsti käytettäviä jäteastioita, joihin on helppo lajitella jätteet. plus että lajittelu tulee hurjan paljon halvemmaksi, jätemaksuja ajatellen. minun syyni sille etten kierrätä on yksinkertaisesti se, että täällä ei voi kierrättää, jos olen väärässä niin korjatkaa erehdykseni ihmeessä.

pulloja en enää palauta, koska niitä ei voi palauttaa minnekään.

juon pullotettua vettä edelleenkin, siitä syntyvä jätteen määrä on ihan järkyttävän suuri, pyrin ostamaan veteni vähintään 5 litran pulloissa. nyt täytyy murista itselleen oikein kunnolla, koska voisin ostaa vedensuodattimen ja itseasiassa lähes kaikki juo täällä vesijohtovettä. minä en ole siihen ryhtynyt vieläkään muuta kuin ääritilanteissa kun muuta vettä ei ole ollut saatavilla. tänne tulon jälkeen kuukauden kestänyt vatsatauti teki tehtävänsä. haluan veteni ehdottoman puhtaana pahoista basilleista.

ajan autolla, joka kuluttaa 16l 100 kilometrillä, naurettavaa, mutta totta. yritän välttää turhia reissuja, mutta aina kauppaan mennessä on ajettava autoa.

asun alueella, joka on alunperin ollut lintujen pesimäaluetta. nyyh. ja silti vaan en vaihtaisi asuinpaikkaani täältä kauniilta rannalta kumpaankaan lähikaupunkiin.

kasviskalasyöntini on kääntynyt minua vastaan. täällä lähes kaikki vihreä ja vihannekseen viittava on tuotu namibian ulkopuolelta. lihansyöjänä välttäisin tämän tuonnin, mutta se olisi sitten asia erikseen alkaa kirjoittamaan lihansyönti vs. kasvissyönti ja kyllähän sitä kasviksia kuitenkin tulisi lihansyöjänäkin syötyä. kala onneksi tulee ihan tuosta läheltä ilman turhia välikäsiä. paitsi, että norjasta saakka lohi löytää tiensä tänne, sitä tosin emme syö, maku ei ole mitenkään erityisen tuore.

lentomatkustaminen on noussut räjähdysmäisesti vuoden sisällä. ennen matkustin korkeintaan kaksi kertaa vuodessa euroopan sisällä. nyt olen matkustanut liian monta kertaa kapiin ja suomeen.

listasta jää paljon pois, mutta laitan sitten ne muutamat pienet teot joiden avulla yritän hieman jarruttaa.

aina kun vaan muistan menen kauppaan omien kangaskassejeni kanssa. varsinkin täällä muovipussejen käyttö on aivan uskomattomissa sfääreissä, kaikki pakataan pusseihin. jos minulla on ollut yksi pieni ostoskori tavaraa täynnä saattaa pakkaaja pakata sen sisällön jopa kuuteen eri muovipussiin, pienet asiat ja hygieniatuotteet pakataan vielä lisäksi aina ensin omiin pikkupusseihin ja sitten vasta normipusseihin. paikallisessa sparissa minut jo melko usein muistetaan siitä, että mukana on omat kassit (ja olen ylpeä siitä). käsittämätöntä on myös se, että kaupoissa on todellakin kassalla normikassaneidot ja heidän lisäkseen vielä pakkaajat. näillä pakkaajilla olisi aivan oiva tilaisuus yrittää vähentää muovipussejen käyttöä, mutta ei. kunnia-asia tuntuu ennemmin olevan se kuinka monta pussia saa käytettyä. ja ne jotka siellä virnuilee, että niillä muovipusseilla mitään pelasteta niin sanon vaan, että pöh! se on pienen pieni teko, jolla on suuren suuri vaikutus ja ennen kaikkea ajattelutapaan.

biojätettä syntyy vähemmän kuin ennen. ehkä siitä syystä, että asumme täällä missä riittävä ruoka ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikille, joten kaikki pyritään syömään ja jos ei itse pystytä niin mara ja hilda kyllä auttaa.

paljon enempää positiivisten puolien listassani ei ole. ehkä senkin voisi laskea kyllä tänne, että aina voin tuoda julki omia näkemyksiäni ja kasvattaa näin paikallisten tietoisuutta tai ainakin avartamaan hieman tukkeutuneita ajatusmalleja.

joka tapauksessa minun ekologinen jalanjälkeni tai selkäreppuni alkaa paisua jo liian suureksi. joten on aika alkaa hieman miettiä mitä sitä voisi asialle tehdä. tein juuri tampereen kaupungin tarjoaman ekologisen jalanjäljen testin. minun nykyiselllä elämäntavalla (jos kaikki eläisivät samalla tavalla) tarvittaisiin 5 maapalloa, jotta elämäntapani aiheuttamat kuormitukset voitaisiin kompensoida. eli toisin sanoen tämä pallo olisi aika pian kulutettu loppuun. käykää ihmeessä testaamassa omanne täällä .

12. lokakuuta 2009

hytkymistä paikallaan.

mitäs meille tänne kuuluu?? viikonloppu meni taas vauhdilla. lauantaina saatiin ihmetellä pienimuotoista vesisadetta, järkyttävän kylmää tuulta ja lukemattomia karvakasoja kotonamme. koirilla on karvanlähtöaika. kesä on siis varmasti tulossa, mutta sitä karvaa lähtee ihan uskomattomat määrät. joka paikka on niin täynnä karvaa, erityisesti maran vaaleat karvat näkyvät vielä niin hyvin kaikkialla. on harjattu, nypitty, imuroitu, mutta ei auta. kauanko tätä voi kestää?? nyt ollaan kärvistelty ainakin kolme viikkoa.

perjantai-iltana olimme espanjalaisten kanssa syömässä. espanjalaisia täällä asuu paljon ja arvata saattaa, että hispaanot muodostavat varsin tiiviin yhteisön. oikein mukavia ja leppoisia tyyppejä ja niin espanjalaisia. minä oli haltioissani kielestä ja sen kuulemisesta. kyllä espanja on vaan niin mun suosikkikieli. syömisen jälkeen oli vielä kohteliaisuussyistä vierailtava yhdellä klubilla, apua. minä en paikkaa klubiksi kutsuisi, mutta olkoon. kammottava paikka joka tapauksessa. kerran olemme siellä aiemmin käyneet, silloin viihdyimme ehkä puoli tuntia, nyt ehkä sen 15 minuuttia. kourallinen ihmisiä, musiikki soi niin lujaa, että sattuu. musiikki on niin kamalaa renkutusta. en kestä ollenkaan. paikallisille ja espanjalaisille tuntuu riittävän se, että musa soi kovaa ja voi vaan hytkyä paikallaan ja hymyillä muille, välillä ehkä huutaa toisen korvaan ja sitten taas hytkyen tanssia paikallaan hymyillen. minulle tilanne on vieras. minulle tulee tyhmä ja hassu olo paikallaan hetkumisesta ja hymyilemisestä ja siitä hiljaa olosta. muistan, että espanjassa vaihdossa ollessani kävin myös ihan liian usein vastaavissa paikoissa. tunsin aina oloni vieraaksi. suomessa en vastaaviin paikkoihin ole törmännyt tai sitten olen osannut kiertää ne kaukaan. mutta näissä klubeissa ei siis juurikaan voi istua alas, baaritiskillä on ehkä muutama tuoli. ne ovat vain tiloja missä seisotaan ja hytkytään ja jos tulee ihan mahdottoman hyvä biisi niin sitten kirmataan tanssilattialle, hyvän biisin jälkeen palataan taas hytkymään paikalleen.

lauantaina kokkailtiin naapurin poikien kanssa ja jälleen kerran meillä meni sähköt, syyksi paljastui sunnuntaina se, että braaissamme on valo, valon kaapelit eivät olleetkaan tulta kestäviä, ne sulivat ja aiheuttivat oikosulun. joka tapauksessa tämä oli jo ainakin neljäs kerta, kun meiltä on mennyt sähköt täällä lyhyen ajan sisällä. onneksi täällä saa nopeasti apua ja tilanne korjaantuu.

eilen katsoin jo kolmannen kerran babel-leffan. tykkään. e&m&l ne tapahtumat aavikolla olivat marokossa eikä siellä lähi-idässä mitä silloin arvuuteltiin roadtripillä. tapasin myös saksalaisen tytön, meillä oli sovitut treffit, aiemmin olemme tavanneet vaan netissä. hiukkasen jännitti, mutta tyttö oli oikein mukava ja tekee erittäin mielenkiintoista työtä psykologina hiv-tartunnan saaneiden lasten sekä hyväksi käytettyjen lasten kanssa. kammottava tilastollinen totuushan täällä on, että hiv-tartuntaa kantaa lähes kolmannes väestöstä ja myös joka kolmas lapsi on joutunut hyväksi käytetyksi.

minun haasteet ylisuuren lapsilauman liikuntatunneilla jatkuvat. jos jollakin tulee mieleen jotain hauskoja pelejä kouluajan liikunnasta niin saa vinkata. olisin myös erittäin kiitollinen näistä vinkeistä!! miksi minä muistan vaan mustekalan ja sen kuka pelkää vihaista koiraa -pelin? niin ja hipan.

ei niin viralliset vastaukset

vastaukset ovat minun mielestäni oikeita. mutta en mene vannomaan ovatko ne oikeasti oikeita.

1. mikä on namibian pääkaupunki?
windhoek on pääkaupunki, windhoek sijaitsee melkein keskellä namibiaa, meiltä 400km itään päin.

2. mitkä luonnon elementit ovat valloillaan täällä rannikolla?
hiekka ja meri pääasiassa. aamuisin sumu ja usva, vesisadetta ei ole lähes koskaan. paitsi, että viime lauantaina satoi. meillä long beachilla vain muutamia pisaroita, mutta walvis bayssa oli satanut oikein kunnolla, niin että jotkut asunnot olivat jopa tulvehtineet (onko se sana?).

3. miten paljon ihmisiä asuu namibiassa ja olikos tämä tiuhaan vai harvaan asuttu maa?
ihmisiä asuu reipas 2 miljoonaa, ihmiset asuvat harvassa täällä maailman toiseksi harvimpaan asutussa maassa.

4. namibian virallinen kieli ja puhutuin kieli?
virallinen kieli on englanti, puhutuin kieli on afrikaani. lapset oppivat englannin koulussa, neljännellä luokalla opetus vaihtuu kokonaan englanniksi.

5. ketäs ne meidän karvakorvat olikaan ja mistä ovat meille tiensä löytäneet?
martti ja hilda!! spca:lta meille tulivat. ensin katsoivat kaltereiden takaa niin vetoavasti ettei voinut muuta kuin ottaa koiran mukaan ja rakastaa sitä niin paljon. mies tosin tapasi hilda jo aiemmin kadulla käppäilemässä, mutta ei onnistunut nappaamaan hildaa mukaan.

6. missä me tarkalleen ottaen asutaan?
long beachilla = langstrandilla atlantin rannalla, walvis bayn ja swakopmundin välissä, virallisesti olemme walvis bayn asukkaita.

7. onko mulla ikävä teitä??
ihan tosi iso ikävä. aina vaan.

8. lokakuuta 2009

pikkuveljen afrikka-elokuva

mitkä muistot heinäkuulta mieleeni tulivatkaan tämän nähtyäni ja mikä ikävä pikkuveljeä.
eilen illalla sain tämän sähköpostiini ja kylläpäs se lämmitti mieltäni ja lämmittää vieläkin. pikkuveljen luvalla saan sen julkaista myös blogissani.

joten olkaapas hyvät!

video

kiitos mikko!!

7. lokakuuta 2009

ei niin virallinen tietovisa

ajanvietettä mulle ja ehkä myös teille.
katsotaan kuinka on höpinäni menneet perille??

1. mikä on namibian pääkaupunki?

2. mitkä luonnon elementit ovat valloillaan täällä rannikolla?

3. miten paljon ihmisiä asuu namibiassa ja olikos tämä tiuhaan vai harvaan asuttu maa?

4. namibian virallinen kieli ja puhutuin kieli?

5. ketäs ne meidän karvakorvat olikaan ja mistä ovat meille tiensä löytäneet?

6. missä me tarkalleen ottaen asutaan?

7. onko mulla ikävä teitä??

vastauksia tiedossa joku päivä tässä.

aamulenkillä

oikein onnistunut kuva, noh ehkäpä tämä kuvaa aamun tunnelmia. mara tosiaan käy aina makuulle, kun mahdollista ja hildaa taisi väsyttää kameran ottaminen esille. pitkästä aikaa saatiin myös aurinko heti aamusta esille. ihanaa!!!


voitteko kuvitella, että tuo yllä oleva pieni vihreä pläntti on koirien yksi suosikkipaikoista?? se on todellakin tämän alueen vihreistä länteistä se toinen. en osaa edes kuvitella kuinka koirien päät menevät sekaisin kunhan ne joskus pääsevät metsään, näkevät puita ja pensaita.


koska yleensä ulkoilut koostuu tämmöisistä maisemista tai sitten niistä hiekkadyyneistä.

tuo kaikki musta epämääräisen näköinen on simpukkaa. sitä siis riittää.


martti on jo rohkaissut mielenäs veden suhteen. aina kahlaamassa jos mahdollista. toisin kuin hilda, hilda ei oikein välitä kastua. martti on aina yltäpäältä hiekassa, märässä hiekassa, kun päästään kotiin ja hilda on aina niin puhtoinen ja hiekaton. tykkään hildasta hirmuisesti.


laiturin päällä häämöttää lähibaari ja hei huomatkaa maran mahtava takamus. niin lihasta täynnä!!


myrsky taitaa riepotella siellä ihan kunnolla. kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu...

meillä paistaa aurinko...

5. lokakuuta 2009

pieni prinsessa ja laiska maanantai!

maanantaini on ollut ihmeellisen laiska. lukemisen into palasi ja rakensin itselleni lämpimän pesän takapihalle kylmään aurinkoon. tuuli puhaltaa atlantilta ja on niin kylmä, että tekisi mieli laittaa sormikkaat.

tänään ei ollut "työtä", koska on international teachers day. veikkaanpa, että suomessa opettajat ovat olleet töissään, onko siellä vietetty kyseistä päivää ollenkaan?

tänään meidät tavoitti ilouutinen suomen turusta. miehen veli perheineen sai tyttölapsen!! onnea ihan hirmuisen paljon teille prinsessan johdosta. ihanaa!! varsinkin, kun minun mies on aina ollut vakuuttunut, että heidän perheeseensä syntyy vain poikalapsia yhtä poikkeusta lukuunottamatta. ei sillä, että pojat olisivat harmittavaisia, mutta tytöt nyt vaan on tyttöjä.

auringonlaskuun olisi vielä tunti aikaa ja mies palasi jo kotiin, ihmeellistä sekin. ranta kutsuu meitä ja koiria. eka on ehkä vaan käytävä etsimässä ne sormikkaat.

onnea vielä piispanristille oikein tosi paljon, isoveljille ja vanhemmille sekä isovanhemmille!!!

4. lokakuuta 2009

aavikkorottashakaalista leijonaksi

martti!!! on edelleen vaan aivan valloittava. karun söpöstä laiheliinista on kasvanut pienen leijonan kokoinen tassuttelija.


ensi kertaa autossa matkalla uuteen kotiin. niin pieni ja laiha marttimme. voi tuota ruipeloa.




kuuden ja puolen kuukauden jälkeen massaa on tullut ihan mukavasti lisää, jalatkaan eivät enää näytä kohtuuttoman pitkiltä.

ja pentuajan matto on käynyt aivan liian pieneksi. hieman herra ihmetteli, kun pyysin häntä siihen makaamaan.


martti on jotensakin aivan toinen koira nykyään. toki kiltti ja lempeä luonne on pysynyt samana, ajoittaista arkuutta on edelleen ilmassa ja minun perässä on kuljettava jatkuvasti, mutta muuten tämä koiruus on kyllä muuttunut niin paljon. ensimmäisinä päivinä mara ei uskaltanut astua edes hiekalle. piti kävellä vaan asfaltilla tai pihan laatoilla. nyt menoa ei hidasta enää edes meri. siinäkin vedessä voi jo polskutella loputtomiin. kaikkia ihmisiä on pakko tervehtiä nuuhkaisemalla ja toisiin koiriin otetaan innolla kontaktia. edelleen martti oppii nopeasti uusia asioita ja miellyttämisen tarve on suuri, vaikka mamman komentoja uskalletaan jo uhatakin. ihan aina ei mara jaksa totella.

mara on kasvunsa aikana muistuttanut kovasti kaikkia muitakin kuin koiraeläimiä. nykyään kutsun häntä leijonaksi. tassut ovat kasvaneet valtaviksi ja jäljet hiekassa ovat hurjat. samoin syöksyt, kiihdytys juoksuun, ainainen laiskottelu ja venyttely, jos siihen vain on aikaa tuovat mieleen leijonan. martti tosiaan voi lenkillä vapaana ollessaan pyrähtää hirmuiseen juoksuun ja jäädä sitten venyttelemään ja makoilemaan kunnes me ehdimme paikalle. selvä nautiskelijaluonne. martilla on myös hyvin voimakas tarve olla huomion keskipisteenä. hildan paijaaminen on lähes tulkoon aina vaikeaa, koska martti työntää itsensä väliin keinolla millä hyvänsä. martti on kyllä niin ihana katujen kasvatti, juuri loistava yksilö ja sopiva sekoitus ties mitä rotuja ja eläimiä!!!

ruostetta sunnuntaissa


tämän tämä meri-ilmasto saa aikaan. puutarhurimme on jo varoitellut ruostuneista lampuista. ei sitten reagoitu tarpeeksi nopeasti, TIA (=this is africa eli kaikki tapahtuu aikanaan jos tapahtuu silloinkaan).


sunnuntaiaamun myöhäinen aamupala.


pitkästä aikaa meillä oli aikaa istua yhdessä aamiaiselle. viime aikoina yhteiset viikonloput ovat olleet kortilla. mies töissä tai minä jossain poissa. syötiinpä aamupala vielä ihan ilman telkkaria, lehtiä tai tietokonetta. luksusta, täytyy koettaa uudestaankin. kiitos emilian, olen taas innostunut kokkailusta ja ruuasta sekä kaikenlaisesta keittiöpuuhailusta.

kiireettömän sunnuntain viettoon takaisin!! tosin laitan vielä postauksen tuon urhean marttimme kasvusta.

1. lokakuuta 2009

oi lokakuu!!

oi 45 kirkuvaa ihmisen alkua. tai taisi niitä enemmänkin olla. minä olin ihan pyörryksissä. voiko kaikki lapset saada hiljaiseksi? voiko joku kertoa minulle kuinka se tapahtuu?? hahaa, tänään oli todellakin ensimmäinen päiväni MYO:n palveluksessa vapaaehtoisena. jos lyhyesti kertoisin vielä MYO:sta jotain. MYO=mondesa youth opportunities elikkä mondesa on lähinnä mustien asuinalue, alueella asustaa 25 000 ihmistä, suurin osa asukkaista on köyhiä, todella köyhiä. meidän mara on mondesan poikia. MYO haluaa tarjota koulussa parhaiten pärjääville lapsille lisäopetusta. valtion koulut ovat namibiassa heikkoja tasoltaan, joten siellä ahkerasti opiskeleville ei välttämättä aukene samoja jatkokoulutusmahdollisuuksia kuin yksityiskouluista valmistuville. suurin osa oppilaista reputtaa viimeisenä vuotenaan englannissa ja matematiikassa. MYO tarjoaa koulun jälkeen siis lisäopetusta. MYO:n opettajat ovat päteviä (paitis minä liikunnassa) ja tunnit keskittyvät matikkaan, enkkuun, elämäntaitoihin, musiikkiin ja liikuntaan. liikuntaa peruskouluissa ei ole ollenkaan. joten siinä riittää siinäkin saralla haastetta.

kohtasin tänään kaksi luokkaa, viides -ja kasiluokkalaiset. koko luokan kerrallaan. eli reippaat 22 oppilasta tunnillaan. meillä on käytössä ylläriylläri hiekkakenttä!! ja lentopalloja. siinäpä ne ja sitten tietysti loputon mielikuvitus. lapset olivat tietenkin aivan ihanan suloisia, teräviä, haasteellisia ja välillä vähän vaikeitakin. toiset opet varoittivat minua jo etukäteen juurikin tästä lasten fiksuudesta. he kutsuvat lapsia timanteiksi, jotka on noukittu joukosta. korvaani se kuulostaa julmalta, mutta toisaalta vain koulutuksella ja määrätietoisuudella voi päästä yläs sukupolvia jatkuneesta köyhyydestä. kaikki lapset eivät asu edes mondesassa vaan niin sanotuilla epävirallisilla aluiella eli ihan puskissa joten varmasti kaikki apu on enemmän kuin tarpeeseen.

ja voi itku, kun oli mahtavaa tuntea itsensä hyödylliseksi ja saada lapset pelaamaan ja nauramaan. mitään sen kummempaa ei edes tänään tehty, yritin opetella nimiä (voin kertoa, että siinäkin on jo ihan mukavasti haastetta), opeteltiin mustekalapeliä, oli muuten vitosista ihan huippu peli ja pelattiin hieman lentopalloa niin ja tietysti hiukka venyteltiin. voi lapset lapset!!! käykää ihmeessä tutustumassa MYO:n kotisivuihin, linkitän sen tuohon sivupalkkiin.

päivällä oli myös jo jopa kuuma niin, että miss jennin posket punoittavat nyt ihan huolella. huomenna pitää muistaa aurinkorasva. kyllä se kesä sieltä tulee ja teille sinne pohjolaan saapuu talvi. lällällää. sori, mutta oli ihan pakko. on täällä kärvistelty jo niin kauan kylmyydessä ja harmaudessa.