28. helmikuuta 2011

kahdeksan tunnin ikuisuus

en ole ennen tainnut joutua odottamaan kahdeksaa tuntia lentokentällä, tai no olenpas, olenhan minä viettänyt useammankin kerran kentällä yötä, epämukavasti penkillä nukkuen.

uni painaa silmiä, vielä pitäisi tunti odottaa, että pääsen koneeseen. varmistella, että koiratkin ovat mukana ja, että kapteeni on asiasta tietoinen. voi, että arvatkaa vaan olenko miettinyt, että oliko koirat oikein viedä pois kotimaastaan, saattaa hirmuisen stressin alle ja vielä kolmelle eri lennolle. mutta en niitä olisi mistään hinnasta poiskaan voinut antaa, en olisi, en. koirien agentti johannesburgissa soitti onneksi lohdullisen puhelun, koirat on rauhallisia ja enimmäkseen nukkuvat kopeissaan, olivat saaneet ruokaa ja päässeet hieman uloskin.

keniassa kello on tunnin edellä suomen aikaa. lasken tunteja ja minuutteja siihen, että olemme perillä, että se rakas tulee sieltä vastaan ja halaa lujaa. ja, että ne toiset rakkaat tulee läähättämään korvan juureen.

mieli on levoton, ajatukset poukkoilee eikä mistään oikein saa kiinni. en ole jotensakaan orientoitunut millään tapaan keniaan. enkä oikein tiedä kuinka päästää irti namibiasta. aika tekee tehtävänsä, mutta en millään malttaisi odottaa. ensin on juossut pää kolmantena jalkana, yrittänyt pitää lankoja käsissään, unohtaen jatkuvasti monta asiaa ja paikkaillen myöhemmin virheitään ja sitten minut laitetaan istumaan paikaalleen. mutta arvatkaa mitä, vielä 35 minuuttia ja alkaa boarding!

seuraavan kerran mombasasta, ehkä jossain ihan muualla tai sitten tällä samalla tontilla.

voikaa hyvin ja kiitokset tsemppauksesta ja tuesta, se on tullut tarpeeseen!

2 kommenttia:

gatinha kirjoitti...

hyvää matkaa ja onnea afrikan toiselle laidalle!!!!!!!!

Anonyymi kirjoitti...

Voi Rakas!!
kaikkea Hyvää!! ja Kaikki menee hyvin anna ajan kulua!!
Terkkuja Matille ja suuret halit karvakunoille!!
( ei niitä olisi voinut Namibiaan jättää sitten sinä vasta miettinyt olisit )