11. heinäkuuta 2009

lähtö - löytö

mikä on se hetki?

mikä siitä vakuuttaa?

mikä saa haluamaan?

mikä saa pelkäämään?

kuinka teen päätöksiä? totta puhuen ne menee minun kohdallani niin tunteella. järjestä ei ole tietoakaan. luotan tunteisiini ja vaistooni. joskus menee niin päin puita ja välillä taas oikeaan. kuinka uskalsin tehdä päätökseni lähteä namibiaan ja jättää turvallisen eloni littoisissa? luotan mieheeni ja mieheni järkeen. luotan myös omaan kykyyni valita. valita sen mikä minusta tuntuu oikealta. minusta tuntui oikealta lähteä. ottaa ja lähteä. luopua kaikesta siitä minkä olin rakentanut eloni ympärille. luopua siitä mikä minulle on tärkeää. koska vasta silloin ymmärrän sen kuinka tärkeää ja arvokasta se minulle on. jollain tapaa minua kiehtoo valtavasti aloittaa alusta. rakentaa pesä ja elo. nähdä kuinka pärjään. kuinka sopeudun ja jaksan. sopeudun helposti. jaksan huonosti. ei hyvä yhtälö. mutta kyllä minä pärjään. kyllä me pärjätään. luottavaisena uskon siihen, että kaikki tästä järjestyy. saan työluvan ja pääsen toteuttamaan itseäni fyssarina. mutta siihen menee aikaa. aikaa, mitä meillä on rajallinen määrä mutta toisaalta sitä meillä aina on. eilen olin niin innoissani, kun sain osallistua kahden ft-potilaan terapiaan. niin täynnä energiaa ja toteuttamisen halua. juuri semmoista paloa, jonka haluaisin säilyttää aina, mutta tiedän että niin ei kuitenkaan voi olla.

elo täällä ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista, vaikka siltä liian paljon välillä vaikuttaakin. vaikeaa tämä on.yksinäisyys, ikävä, sovinistimachokulttuuri, rotujen väliset erot, työluvan saamisen vaikeus, mitätön vedenpaine, ainainen hiekka korvissa ja pätkivä netti pitävät siitä huolen. mutta kyllä me tämä klaarataan. aivan varmasti. ilon aiheita on niin paljon. niin usein saa myös ymmärtää sen, että mikään ei ole tärkeämpää kuin olla rakkaansa tai rakkaidensa kanssa yhdessä ja jakaa kaunis hetki. katsella tuhansia vuosia lähes muuttumattomana ollutta maisemaa ja todeta, että vain me itse olemme vastuussa siitä millaiseksi elomme teemme.

heh. hiekkadyyneille istuminen aiheuttaa kaihoisaa pohdintaa ja synnyttää lujaa uskoa itseensä ja tulevaan. suosittelen.

3 kommenttia:

Katsan blogi kirjoitti...

Kiitos Jenni. Tämä oli syventävä hetki sinuun ja tunteisiisi. Usein sitä luulee teksteistä, että elämä tosiaan on ruusuilla tanssimista siellä. Kaikki on kuitenkin varmasti jälkeenpäin erittäin hyvää ja kasvattavaa. Itse mietin muuten samanlaisia ajatuksia lähtemisestä... Muistakaa kuitenkin, että päivittäin olette ajatuksissamme ja teoissamme. Jaksamista !

arja- täti kirjoitti...

Jenni,myöhästyneet onnittelumme!
Elämä on seikkailu,tämä kaikki on kuin pankkitiliä kartuttaisit,elämäsi tilaisuus,harvoille tarjolla,muista,olette vielä nuoria ja sinäkin ehdit varmasti vielä paljon!Petosilla tapahtuma meni erittäin hyvin,sääkin loistava,kallavesiristeilykin antoi parastaan,saimme paljon mukavia muisteloja.Terkkuja pojille

jenni kirjoitti...

niin. välillä tulee vain hehkutettua liian paljon kaikkea hyvää täällä. ehkä se on tätä kulttuurishokin alkua vielä. kaikki on hienoa ja mahtavaa van! mutta ei se mene niin, aina. paljosta on luovuttu, jotta tähän on tultu. mutta vielä enemmän vielä varmasti saadaan. pääomaa silmien taaksen, näin matin sanoin.

voih, kallavesj!! kallavesj!!