haikeus ja huokaus jälleen.

tuttu tunne on tehnyt tuloaan taas muutaman päivän. liekö vatsakipuisella on sitten aikaa ajatuksille, kun on pysyttävä aloillaan. huomenna lähdetään siis jatkamaan matkaa namibiaan, tulevaan kotiimme. toivon vain niin paljon, että meille molemmille tulee huomenna hyvä fiilis, kun astutaan lentokoneesta ulos. etelä-afrikka ja kapkaupunki toivottivat meidät niin tervetulleeksi. toivottavasti samoin käy walvis bayssa. arki ja elämän aloittaminen uudessa paikassa ovat ihan lähellä. loma lähestyy loppuaan. mies aloittaa tositoimet töissä ja molemmilla alkaa sopeutuminen. jännittää niin kovin.

voi olla, että en pääse päivittelemään blogia heti alkuunsa, saa nähdä kuinka nopeasti nettiyhteyden saa siellä kotiin. mutta heti kun vaan on mahdollista niin koneen ääreen varmasti päädyn.

tänään olemme poteneet vatsojamme, mies kuumeen kera. hieman alkaa helpottaa. ehkä. kävimme kuitenkin urheasti aquariumissa katselemassa paikallista merielämää, kuinka kaksi merta kohtaavat ja mitä siellä voi elää. atlantin valtameri ja intian valtameri. paljon oli haikaloja, kilpikonnia ja erilaisia kaloja, rapuja ja tietysti pingviinejä ja paljon muuta. ilahduttavan paljon oli myös tarjolla tietoa luonnonsuojelusta, ekologisesta jalanjäljestä ja kierrätyksestä.

meitä jää vielä odottamaan moni asia tänne kapkaupunkiin. tänään oli tarkoitus tutustua paremmin etelä-afrikan historiaan vierailemalla robben islandilla, saari, jossa oli lukuisia poliittisia vankeja kuten mandela, käydä slave lodgella ja museossa, joka valoittaa kaikkea sitä mitä täällä on tapahtunut. vatsat päättivät kuitenkin toisin. ensi kertaan sitten. on lohdullista ajatella, että tänne tulemme palaamaan vielä usein.

tulimme juuri syömästä vieressä olevasta tapas cafesta, tai paremminkin käytiin pyörittelemässä haarukoita ja näykkimässä vähän ruokaa (mikä teki seuraavasta vielä vaikeampaa). sen verran siellä ehti kuitenkin tapahtua, että nuori tyttö, ehkä 13-15-vuotias kävi kiertämässä parissa pöydässä ja pyysi meitä tarjoamaan ateriaa, ei hän tahtonut rahaa, vain ruokaa. tarjoilija tietenkin hätisti tytön matkoihinsa heti kun hänet huomasi. kovasti tyttö jäi silti mieleen. meille aterian tarjoaminen olisi ollut pieni juttu, mutta joku silti pidätteli tekemästä sitä, sekö, että vastaavia lapsia on pilvin pimein eikä kaikkia voi auttaa kuitenkaan joten miksi vaivautua. tietysti ravintolan politiikka tuli heti vastaan. molemmat kyllä mietti mielessään, että jos tyttö olisi meitä odotellut niin läheisestä kfc:stä olisi ateriansa meiltä saanut. kammottava dilemma, jolle haluaisi vastauksen löytää.

nettiaika uhkaa taas loppua. huomenaamuna siis lähdemme kohti namibiaa, kolmen jälkeen iltapäivällä olisi tarkoitus olla perillä. kuulemisiin.