30. lokakuuta 2010

varmasti

jazzejen jälkeen on tapahtunut taas paljon. olin kapissa, ihanaisen ystäväni kanssa. viikko kapissa meni nopeasti. kapi piti meistä hyvää huolta, ravitsi sielua ja erityisesti ruumista, joskin se rumempi puolikin tuli koettua. molempien kortit kopioitiin ja tiivis yhteiselo pankkejen kanssa on syntynyt. onneksi mitään peruuttamattoman pahaa ei ehtinyt tapahtumaan, vaikka molemmat olemme nyt ilman mitään yhteyttä rahaan. uusia kortteja odotellaan siis. ehkäpä pakkosäästökuuri tuli ihan hyvään kohtaan.

jotta varmasti kaikki ymmärrätte kuinka paljon kapia ihannoin niin sanon taas kerran, että jos mahdollisuus tulee niin menkää ihmeessä vierailemaan tuossa kaupungissa.

kotirintamalla juhlitaan tänään. vuosi on mennyt siitä kun vapisevin huulin, vastasin miehelleni "varmasti" kysymykseen "tahdotko mennä kanssani naimisiin?" suuntamme tänään karvatassujen voimin spitzkoppeen ihailemaan vuorien väliin laskeutuvaa aurinkoa.

pitäkää huolta toisistanne!

16. lokakuuta 2010

jazz & juoksukisat

viikko sitten jazzattiin. tänään juostiin. mitä tapahtui arkena, en enää muista. kiirettä. kiirettä. mistä tämä kiirus tuli? mistä sen oikein itselleni haalin? aika menee siivillä. pelottavan nopeasti. myolla on tuhat rautaa tulessa, pian ihan kirjaimellisesti.

viime viikonlopun olimme siis windhoekissa. tarkoitus oli hoitaa muutama paperiasia, jotta voimme mennä naimisiin, mutta arvatkaas hoituiko ne? noh, jostain tarvitsee aloittaa aina, jotta voi ottaa lilliputtiaskeleita eteenpäin ja etsiä vaihtoehtoisia tapoja saada asiat hoidetuksi.

ihanat naiset jazzaamassa.



ensimmäistä kertaa yhdessä festareilla. jos tapahtumaa nyt festareiksi voi oikeasti kutsua, ei yövytty teltassa eikä herätty edes räkä poskella. ehkä jazz festareiden fiilikseen kuuluu sivistynyt ote ja hiljaa jammaavat lanteet.



vuzi mahlasela. illan pääesiintyjänä oli aina niin ihastuttavan tuore freshly ground. pakko vielä mainita, että järjestelyt paikan päällä olivat erinomaiset, kaikki sujui kuin tanssi. hyvä namibia!



ilta päättyi kanankoipi jalan vieressä. tämä on niin namibiaa. luunpaloja, aina ja kaikkialla.



huom! miehellä on yksi ranneke enemmän. telttaan, jossa sai heinekeniä niin paljon kuin jaksoi niellä. mies yritti kyllä parhaansa tehdäkseen vastarintaa sivistyneille lanteille.



tämän aamun koitos. tavoitteenani oli osallistua puolikkaaseen maratoniin, mutta kyllä tässä kympissäkin oli tekemistä. olin niin ylpeä juostessani maaliin aikaan 58 minuuttia. sykemittarin mukaan mentiin täysillä tehoilla.



vastatuuli oli voimakas. 5 kilsan kohdalla kääntöpisteessä meinasi itku tulla. mutta tuulen läpi puskin itseni menemään.



juomapisteen kannustajat.



onnellisena maalissa. enpä muistakaan milloin viimeksi olisi ollut mitali kaulassa.



tunnin lepo ja agilityyn.

24 tuntia ja saavun kapiin. iso hymy.

11. lokakuuta 2010

uups.

namibia vs. suomi -tekstille oli käynyt pikku kömmähdys.tarkoitus oli laittaa linkki rakennustaitoja ja suunnitelmallisuus -kohtaan linkkaus paljon hupia antanut kotiesittely. mutta tässäpä tämä työlupa ja rakennusteknisiä yksityiskohtia.

6. lokakuuta 2010

arkiaskare.

viime kevään eli namibian syksyn aikana alkoi swakopmundiin ilmestyä kierrätyspisteitä. asian vierestä; ajattelen edelleen vuodenajat päiväntasaajan pohjoispuolen mukaan eli elän syksyä parhaillaan, vaikka täällä kevät onkin.



kierrättäminen on siis hieman hankalampaa kuin suomessa, tai siis samanlaista kuin silloin ennen jokaisen talonyhtiön omia kierrätyspisteitä. täysiä pinnoja ei kyllä meille kierrätyksestä edelleenkään tule. lasi on ainut mitä tällä hetkellä kiikutamme säännnöllisin väliajoin kierrätyspisteeseen. en tiedä mitä kierrätetylle tavaralle tapahtuu keräyksen jälkeen, mutta mielestäni tällä hetkellä on tärkeintä osoittaa kiinnostusta asiaan ja kierrättää kuuluvasti.



päivä taisi olla lauantai. ensin menimme agilityyn koko perheen voimin ja siitä jatkoimme kauppareissulle. koirat on jo tottuneita avolavamatkaajia. taustalla näkyy autopesula. niitä on täällä vähän joka puolella. käsityönä pestään, kallein hinta minkä olen auton pesemisestä (sisältä&ulkoa) maksanut on ollut 70 namdollaria elinoin seitsemän euroa.



sparin parkkipaikalla. paikasta löytyy myös kolme pikaruokaravintolaa; wimpy, debonair ja chicken city (en ole minkään asiakas), kampaaja, pari kiinteistövälittäjää, kenkäkauppa, raamattukauppa ja toimistptarvikeliike sekä tietty viinakauppa. kuvat on muuten tosi epätarkkoja ja harmaita, mutta niin oli lauantaikin.



paikallisen viinakaupan aukioloajat. en sitten tiedä mitä tapahtuisi, jos soittaisi tuohon hätänumeroon. tulisiko joku antamaan hätään pullon punkkua?



kuvia lihatiskiltä. puolet tiskistä on varattu biltongille eli kuivalihalle. miehen suosikkibiltong löytyy juuri tästä nimenomaisesta kaupasta ja tiskistä. chili bites.



alla olevat makkarat pekoniin käärittynä tiivistää paikallisen braai-kulttuurin. grillissä on lähes poikkeuksetta vain lihaa, tirisevää rasvalihaa...
bloggeri ei suostu yhteistyöhön, kääntää kuvan ylösalaisin vaikka kuinka käännän sen takaisin oikein päin. grr.




liha on kuulema the herkku täällä. varsinkin kaikki pihvit ja paistit.



tässä olisi sitten tätä vaasan hapankorppua, nimetty vain hieman kansainvälisemmäksi. finn crisp. hyllystä puuttuu vain pyöreä näkkäri.



muovipussejen paratiisi = namibia. kaikki pienimmätkin asiat laitetaan pussiin. roskiksessa ei voi käyttää kaupan pussia, koska ne on niin kehnoja rakenteeltaan ja meidän roskis on jumbokokoa. tämä muovipussejen ostelu on niin turhaa touhua. minä vihaan muovipusseja.



niinpä meillä käytetään kauppakasseja.



trans kalahari highway. tiemme kotia swakopista. tie menee meren ja dyynien välissä. ei hullummat maisemat. tosin en edes muista, koska sää olisi ollut niin kirkas, että siitä saisi otettua parempia kuvia pokkarilla. pahoittelnu edelleen kuvien laadusta. hävettää ihan, mutta menköön.



kotiristeys. kaunis auringon paistaessa.



kauppasaalis. ei mitään sen ihmeempää tai eksoottisempaa.



laiskan suikaloijan unelma. tuoreeltaan valmiiksi paloiteltu kaali ja porkkana. eikä kilohintakaan niin hurja ole. paketin hinta oli noin 70 senttiä. ja tuota kaalipaistosta söi kaksi ihmistä kaksi päivää... että laskeapa siitä sitten aterialle (perunan korvikkeelle) hinta.



vihdoin löydettiin molempia miellyttävä kahvi.juhlaa. minä en kyllä valita pikakahvista. rakastan sitä.



hapankorppu kunniaan. illan paras naposteluherkku syntyy näistä, voista, kurkusta ja siipaleesta juustoa, unohtamatta herbamarea. sitäkin saa kaupasta.



oliko pettymys? ei mitään sen erikoisempaa kaupasta. mitään kovin eksoottista täällä ei ole. ehkä lihahyllyssä näkyy suomea enemmän kieliä, mahalaukkua ja muuta hieman kyseenalaista elintä, mutta muuten melko samoilla eväillä mennään kuin suomessa, siis tässä taloudessa.

rahat oli tarkoitus kuvata, mutta kukkaro on tyhjä...matti kukkarosssa, heh.

namibia vs. suomi

olen oikeastaan ihan alusta asti tietoisesti vältellyt namibian ja suomen välisten erojen hakemista. onhan kyseessä kaksi maata ääripäistä. toinen on vielä kehitysmaaluokituksen alla, toinen taas porskuttaa kehityksen kärkipäässä, hyvinvointivaltiona.

mutta, jos maita alkaa vertailemaan niin kyllähän sitä verrattavaa löytyy. ihan kaikesta. paitsi, että kaupasta saa vaasan näkkileipää ja hapankorppuja, monikansallisten firmojen ruokatarvikkeita löytyy kaikkialta kuten floraa ja uncle benssiä.

omalla kohdallani on pitänyt monesti purra kieltä (ei muuten kannata, pauhaaminen ja raivokohtaukset toimivat) byrokratian rattaissa. jos mahdollista niin täällä virastojen tädit ja sedät ovat vieläkin haluttomampia neuvomaan kuin suomessa. muutaman kerran virastoon mennessä on siellä täti ollut jalat pöydällä lepohetkeä viettämässä ja vaikka tädin eteen menee seisomaan niin täti ei reagoi. pitää rohjeta puhuttelemaan, odottaa viisi minuuttia tervehdyksen jälkeen, että josko saisi vastakaikua. jos ei saa niin pitää poistua vaan huoneesta ja koettaa onnea seuraavalla kerralla. jos unohtaa kriittiset gooddayt ja howareyout isolla hymyllä höystettynä voi olla varma, että palvelua ei enää tule koskaan saamaan. byrokratian rattaissa on lähes mahdotonta selviytyä ellei ole suhteita oikeisiin ihmisiin. se on erityisen raivostuttavaa. kohtelu ei ole siis tasa-arvoista. kohtelu ja asioiden sujuvuus riippuvat täysin siitä tunnetko oikeat ihmiset. se, jos mikä on mielestäni este tasa-arvon ja demokratian tiellä.

liikennekulttuuri. namibialaiset eivät yksinkertaisesti osaa ajaa. minkäänlaisesta ennakoivasta ajotavasta ei voi edes puhua täällä. taloudellinen ajotapa on niin kuin että mitä? mitä se tarkoittaa? autot on täällä tosi hienoja tai sitten tosi romuja. se on ihan normaalia, että kolmekymppinen nainen suhaa 3,6 litraisella pajerollaan yksinään kaiket päivät, tiellä millä kulkisi mikä tahansa menopeli. sekin on ihan normaalia, että auto kuluttaa 16 litraa satasella. ja hei, näin sanoo nainen, joka halusi ensimmäisen autonsa vasta 27-vuotiaana, mahdollisimman pienen ja vähän kuluttavan, hän rakastui valkeaan clioonsa ja oli oikein tyytyväinen, kun tiesi, että auto ei tarvitse paljoa polttoainetta ja sen hiilidioksidipäästöt ovat matalimmasta päästä.

ilmastoon ja säähän on ollut jokseenkin vaikea sopeutua. suomen neljä selvästi toisistaan eroavaa vuodenaikaa ovat rikkaus. ne jaksottavat vuotta, elämäntapaa, suunnitelmia ja lomia. täällä jokseenkin joka päivä on samanlainen ja silti niin erilainen, koskaan ei voi olla varma millainen sää tulee olemaan. neljä vuodenaikaa vuorokaudessa on liikaa epävarmuutta luova tekijä. ja miksei ikinä voi olla lämmin iltaisin. suomen rikkaus on myös rakennuskulttuuri, looginen ajattelukyky, eristämisen taito ja toisaalta taas tuuletuksen ja ilmankiertämisen suunnittelu. meidän kotona on poikkeuksetta aina kylmä paitsi ehkä joulu-tammikuussa. sen suurempia kömmähdyksiä talon pohjapiirustuksessa ei ole, kuin taas (maarian teksti) jossain muualla on ollut. mutta ilma meillä ei kierrä ollenkaan. esimerkkinä kylpyhuoneemme, joka on ihan talon keskellä yläkerrassa, ikkunoita siellä ei siis ole eikä ensimmäistäkään tuuletusaukkoa. voitte kuvitella kuinka herra home tykkää asustaa siellä.

tervehtiminen on täällä tärkeää. aina pitää muistaa kysyä mitä kuuluu. oshivambujen kulttuurissa tervehtiminen voi kestää jopa kymmenen minuuttia. ensin toinen kysyy mitä kuuluu, mitä lapsille kuuluu, kuinka äiti voi, mitä kumminkaimanserkuntyttö on puuhaillut jne… tämän jälkeen toinen esittää samat kysymykset ja ehkä sitten voidaan päästä itse asiaan. työpaikallani on kaksi osahivambua, jos he ovat myöhässä kaikki tietävät syyn siihen - he ovat tavanneet tuttuja työmatkalla. vaikka heidän kieltään en osaakaan niin ymmärrän silti, koska tervehtimisestä on kyse. toinen kysyy ja toinen vastaa neeeeee,n eeeen intonaatio nousee loppua kohden ja sitten tipahtaa alas. jokseenkin olen aivan ihastunut tuohon neeenittelyyn. minulla on edelleen paljon parantamisen varaa tervehtimisessä.

kulttuurien sekamelska jaksaa yhä hämmentää maassa, jossa näin äkkiä laskettuna löytyy ainakin 10 eri kulttuuria. asukkaita maassa on noin kaksi miljoonaa, joten eri kulttuurit ovat iloisessa sekamelskassa keskenään. juhlapyhien aikana kaikilla on omat tapansa ja minulle on jäänyt tunne, että mitään koko kansaa, kaikkia namibialaisia yhdistävää tekijää niissä ei ole. niin kuin taas kotimaassa voi olettaa, että kaikilla on suurin piirtein samansuuntaiset suunnitelmat esimerkiksi jouluna, jokaisesta ruokapöydästä löytyy rosollia ja lanttulaatikkoa, juhannuksena pyritään pääsemään luonnon lähelle ja laskiaistiistaina koko suomi syö hernekeittoa ja laskiaispullia.

suomi tuntuu väliilä paratiisilta maan päällä. kuinka monessa asiassa olemmekaan onnekkaita, kuinka loistava terveydenhuoltojärjestelmä meillä onkaan, miten edistyksellistä koulutuksemme on, kuinka vaikeaa on tippua sosiaalihuollon järjestelmästä, kuinka hyvin kansalaisista pidetään huolta, kuinka meille annetaan tarjotillinen täynnä mahdollisuuksia ja niistä tulee vain valita itselleen sopivat, lopputulos on kiinni omasta motivaatiosta ja halusta tehdä töitä tavoitteidensa eteen. toki kaikesta löytyy parantamisen varaa, mutta mahdollisuuksien tarjoajana suomi on kyllä unelmamaa. namibiassa ei ole edes selvyys päästä kouluun, erityisesti täällä rannikolla ei ole vain tarpeeksi koulupaikkoja kaikille lapsille. koulut ovat täyteen ahdettuja, yhdessä luokassa voi olla yli 50 oppilasta. monelle perheelle 20 euron luokkaa olevat vuosimaksut ovat liikaa, varsinkin jos perheessä on monta lasta. tämän lisäksi pitää maksaa kirjoista, koulutarvikkeista, koulupuvusta. ilmaista kouluruokaa ei ole tarjolla. opettajat ovat ylityöllistettyjä ja harmittavan usein kiinnostus työtä kohtaan on nolla. kuuntelin eilen radiokeskustelua opettajien ylikuormittumisesta. he vaativat lisää palkkaa, koska luokkakoot ovat niin suuria. miksi kukaan ei vaadi pienempiä luokkakokoja, uusia kouluja ja tehokkaampaa opekoulua? en tiedä olenko aikaisemmin kertonut, mutta mieheni kertoessa lähibaarimme tarjoilijalla suomen ilmaisesta koulutuksesta ja valtion osallistumisesta opiskelujen rahoittamiseen (opintotuki, asumistuki ja opintolaina), tarjoilijalla alkoivat kyyneleet valua, hänellä oli ollut unelma hyvästä koulutuksesta, mutta taloudellisten tekijöiden vuoksi koulutus oli sula mahdottomuus.

terveydenhuoltojärjestelmä ei ole vielä täysin auennut minulle. jos tulotaso on tietyn rajan yli, tulee itse vastata kuluista, mutta kaikkein köyhimmät saavat perusterveydenhuollon lähes ilmaiseksi. yksi tuttuni sairastaa rintasyöpää, hän saa siihen hoidon valtion maksamana. tosin en osaa sanoa millaista hoito on. julkisesta hammashoidosta en koskaan kuullut puhuttavan.

leppoisa asenne elämään, toive paremmasta huomisesta sekä ystävällisyys namibiassa päihittävät suomen kuusnolla. aina on aikaa vastata ystävällisesti (jos ei ole siellä byrokratian rattaissa), tiuskimista ja äksyilyä kuulee harvemmin, ihmiset hymyilevät enemmän, naurua kuulee joka puolella.

1. lokakuuta 2010

rannikolla kaikki hyvin.

mies saapui viikko sitten. romahtamiset on toistaiseksi selätetty.viikkoon on mahtunut kaikenlaista. uusi kaveri, illanvietto, laiska sunnuntai farmilla australialaisten isännöimänä. kaikki aussit, joita täällä ollaan tavattu (niitä on paljon, kiitos kaivostoiminnan)ovat harvinaisen rentoja tyyppejä. joka paikkaan mennessään niillä tuntuu olevan kylmälaukku mukana, täynnä jäätä ja kylmiä juomia. myolla ei rauhallista päivää näe tai koe. jokainen päivä tuo jotain draamaa tullessaan.

tänään on mennyt vuosi siitä, kun aloitin työni myolla. tätä nykyä olen myös paikan toisiksi vanhin työntekijä, en ikäni, mutta myolla vietetyn ajan puolesta.

suuntaan töihin tästä aamupalalta.

jos siellä ruudun toisella puolella on vielä lukijoita niin kertokaas mulle jotain jutun aiheita, kysykää mitä ikinä lystäätte niin minä yritän puolestani aktivoitua blogin kirjoittamisessa.