palatakseni vielä road trippiin...

pikkuhiljaa alan palautua takaisin rannikon elooni, mutta vain, että voisin taas lähteä pienelle matkalle. siitä lisää myöhemmin. namibian reissulla meitä oli siis neljä tyttöä matkassa, yksi tyttö windhoekista, vakkari namibian asuja sekä kaksi vaihdossa olevaa tyttöä suomesta. kokoonpano oli oikein onnistunut. tasapainotimme toisiamme just sopivassa suhteessa, kukaan ei ollut niuhottaja.

mitään todellista vaaraa me ei koettu, mutta lähellä piti tilanteita sitäkin enemmän. lähinnä eläinten ja auton suhteen. renkaan puhkeaminen keskellä ei mitään oli jokseenkin pelottavaa, varsinkaan kun jossain vaiheessa ei ollut tietoakaan vararenkaasta ja tiedossa oli vain vielä 200 km kammottavan huonokuntoista soratietä, soratietä missä jokainen kivi oli potentiaalinen rengasvihollinen. tiedossa oli myös se, että alueella ei juuri kulje ketään muuta kuin leijonia ja elefantteja. elefanteista kuulimme ihan liian monta kauhutarinaa, kuinka elefantti oli juuri hyökännyt työntekijän kimppuun etoshassa, talsinut yhden toisen leirintäalueen pihoilla ja käynyt höykyttämässä autoa, jossa oli pelosta kirkuva nainen. paljonhan siihen itse voi vaikuttaa kuinka eläimet ympärillä käyttäytyy, eihän elefantti ole mikään verenhimoinen saalistaja toisin kuin esimerkiksi leijona. leijonista puheenollen... en taida enää mennä sinne osaan namibiaa, missä niitä on niin paljon, en ainakaan pienellä teltalla.

yhden yön siis vietimme namibian kaokolandissa, pienessä pahaisessa kylän kupeessa, leirintäalueella, joka näyttää valoisan aikaan houkuttelevalta, mutta pimeyden laskettua kammottavalta. alueella oli pieni vesiputous ja luonnonallas joen uomassa, alueella asustaa lefantteja ja leijonia. vakaana aikomuksena meillä oli nukkua teltoissa, mutta jo nuotion ääressä pensaikon kahistessa yksi meistä päätti nukkua autossa, ihan vaan turvallisuussyistä. minä ajattelin voittaa pelkoni, menin telttaan ja pujahdin makuupussiini puristaen kännykkää kädessäni, kännykkää, jossa ei ollut kuuluvuutta, kuuluvuutta ei ollut ollut enää pitkään aikaan tuossa osassa namibiaa. siinä hiljaisuudessa maatessa tai ei sitä hiljaisuudeksi voi kutsua, koska sammakot kurnuttivat tehden voimakasta meteliä. mutta makasin siis teltassa ja syke kiihtyi koko ajan, tunsin kuinka villipedot kiersivät joenuomassa ja tiesin, että en voi nukkua sinä yönä. syke oli liian korkealla. tunnin siinä sinnittelin kunnes herätin telttatoverini ja vaadin häntä auttamaan minua. minun oli pakko päästä autoon. paniikkikohatusta minulla ei ole ikinä ollut, mutta tuo olo taisi olla jossain aika lähellä. välillä kadotin puhekykyni, ajattelukykyni, hengittämiseni. mutta selvisin kuitenkin autoon, jossa luojan kiitos oli rauhoittava seuralainen odottamassa. siinä sitten ihmeteltiin yö kuinka nukuttaisi mutta ei siitä oikein mitään tullut. yksi meistä nukkui suht hyvin, toinen telttaan jäänyt koki myös kauhujen yön. myöhemmin saimme kuulla, että paikan vesiputous kuhisee käärmeitä, etenkin näin keväisin. paikan omistaja ei kuitenkaan viitsinyt kertoa meille mitään.

tästä pelottavasta yöpaikasta selviydyttyä jatkoimme matkaa läheiseen himba-kylään. himbat elävät edelleen perinteisellä tavallaan. kasvattavat karjaa ja toimivat vanhojen traditioiden mukaan. himbat ovat jokseenkin syrjittyä kansaa namibiassa, ehkä juuri sen takia, että eivät ole lähteneet mukaan tähän länsimaita ihannoivaan kehitykseen. himboja on erittäin helppo ihmetellä, huokailla kuinka jotkut elävät tuolla tavalla, kuinka he ovat sen näköisiä ja ajattelevat kuinka ajattelevat. lähes koko matkan meitä askarrutti kuinka suhtautua tähän tutustumiskäyntiin. meillä oli opas mukana, joka puhui samaa kieltä kuin himbat, oshihereroa sekä tietysti englantia. olimme varanneet tuliaisiksi maissijauhoa ja öljyä sekä lapsille jalkapallon. himbat ottivat meidät hyvillä mielin vieraikseen. kertoilivat elämästään ja tavoistaan. elämään kuului karjanhoitoa, majojen rakennusta, pyhiä tradioita kuten pyhä tuli ja pyhä kylpy. tuo pyhä kylpy on ehkä se mistä himban tunnistaa. himba-naiset levittävät okraa ympäri vartaloaan, maalaavat sillä hiuksensa ja ihonsa. okra on kuin tummana loistava auringonlasku, voimakkaan oranssi. muuta pesua he eivät käytä elämänsä aikana kuin tuota okraa. himba-kylästä on turha etsiä kyniä, paperia (kirjoitustaitoa), karkkia, hedelmiä, sähköä, juoksevaa vettä tai normivessaa. sen sijaan siellä on paljon lapsia ja naisia, kylän päällikkönä mies. ehkäisyä ei käytetä. naiset kertoivat, että he tekevät lapsia niin kauan kuin vartalo siihen pystyy, lapsia on siis paljon. ymmärtääkseni lapsen teko aloitetaan myös hyvin nuorena. himba-miehellä on yleensä useita vaimoja, mutta niin on vaimoilla myös useita poikaystäviä. nykyään useat lapset osallistuvat koulunkäyntiin. tässä himba-kylässä oli päällikkö oli suhteellisen nykyaikainen ajatustavaltaan. hänellä ei ollut mitään koulunkäyntiä tai kehitystä vastaan. päällikön suurin haave oli saada oma auto, edes pikkuinen. rahaa himbat eivät saa mistään ja periaatteessa karja tuottaa kaiken mitä he tarvitsevat elämiseen. lannasta rakennetaan maja, maidosta saadaan juotavaa ja voita, kanoista munia ja lehmistä lihaa. nahkasta vaatteita jne...

vierailu oli pysäyttävä. en voinut välttyä ajattelemasta kauhistuneella sävyllä. joidenkin lasten apaattiset kasvot riipaisivat syvältä, toisaalta naisten ja päällikön elämänmyönteinen asenne ja tyytyväisyys lohduttivat. mieltä kaihersi, että ovatko he tietoisia vaihtoehdoista, valitsisivatko he silloinkin perinteisen himban elämäntavan? koska selvitymistähän se on päivästä toiseen. toisaalta taas he eivät ole tietoisia maailman murheista, sodista ja kaikesta siitä pahasta mikä meitä monia askarruttaa päivästä toiseen. laitan pian muutaman kuvan, mutta osoittakaa sen verran kunnioitusta, että ette kauhistele ihan liikaa. ajatuksilleen ei mitään voi, mutta kaikkea voi kunnioittaa ja arvostaa.

niin ja sitten tuli niitä kauhun hetkiä renkaiden kanssa. olimme tien päällä reippaat 7 tuntia ja etenimme vajaat 200km. toki kävimme syömässä siinä välissä, siinä yhdessä ainoassa mahdollisessa paikassa tuolla välillä. ja toki aikaa verotti rengasrikot, uuden hankkiminen ja vanhan paikkaaminen. ja toki se tien kunto.

viimeisen yön vietimme elefanttejen leikkikentällä, taas joen uomassa, tällä kertaa kuivuneen. me nukuimme silti hyvin, koska vasta aamulla kuulimme kauhutarinoita fanteista. kotimatkalla eksyimme kinttupoluille, vastaamme tuli 15 metriä leveä joki, jossa oli vettä ja mutapohja. monta kirosanaa siinä tuli sanottua ja varmaan rukoiltuakin. neliveto päälle ja joen yli. selvittiin. joesta selvitttyämme kaksi meistä kertoi nähneensä suuren kissaeläimen jäljet joen uomassa eli luultavasti leijonan jäljet. jäljet oli siis mitä luultavimmin tuoreet. kyydissämme ollut leirintäalueen 18-vuotias työntekijä oli myöskin kauhusta kangistunut. mutta siitäkin selvittiin ja lopulta löysimme oikean tien rannikolle.

tytöt palasivat windhoekiin meiltä paikallisbussilla eli pakettiautolla, joka on täynnä penkkekä, matkalla oli ollut yksi rengasrikko. onneksi ei sattunut mitään haavereita sen takia. ja jotta tämäkään ei olisi ollut tarpeeksi, sai yksi tyttö ruokamyrkytyksen, kuume nousi ja oksetti. taisi olla helvetianmoinen kotimatka.

minä onnellinen keskiviikkoaamuna näin pullonokkadelfiiniparven ihan tuossa meidän rannalla. siellä ne hyppelehti aallonharjoilla. voiko olla täydellisempää lopetusta tälle huikealle seikkailulle?