ohittamisfobia

tein itselleni viikonloppuna diagnoosin; vakava ohittamisfobia. ajoin yksin windhoekiin perjantaina ja palasin takaisin rannikolle sunnuntaina. ajoin uutta autoa, joka kulki moitteetta eteenpäin. tiet namibiassa ovat melkoisen suoria, näkyvyys on todella hyvä, koska täällä rannikolta sisämaahan päin noin 80 km on pelkkää hiekka-aavikkoa, sen jälkeen alkaa pientä matalaa puskaa pukkaamaan ja viimeiset 200 km on myös suhteellisen matalakasvuista savannia. ja minä vaan vikisen rekkojen perässä, tyydyn kohtalooni, ajan 70-80km/h nopeudella vaikka voisin ajaa myös 120km/h. mutta i, kun ohi ei uskalla mennä, vaikka näen pitkälle eteen tyhjää tietä, rekkakuskit vilkauttelevat valojaan vähän väliä merkiksi siitä, että mene ja ohita. mutta minä vaan vikisen edelleen ja junnaan takana. turhauttaa ja siltikään en uskalla vaikka mitään riskiä ei olisikaan, mutta mielessä on vain, että entä jos sittenkin sieltä tulee joku vastaan, entä jos en vaan tajua, että välimatka on liian lyhyt, entä jos rekkakuski vaan huijaa minua?

tykkään autolla ajamisesta, yksinään ainoana maantiellä tai sitten ihan vaan moottoritiellä missä on tarpeeksi kaistoja.joten mama et papa ei tartte huolehtia, että ainakaan ottaisin mitään riskejä liikenteessä.

soitin kesken matkan miehelle, turhautuneena nörttiyteeni, itkua vääntäen, tietäen, että seuraava kylä ja mahdollinen ohituspaikka on 70km päässä ja kysyin, että miten ohitetaan. mitään kelvollisia vinkkejä ei ollut jakaa joten junnasin rekan perässä ne 70km.