hullut kaaharit ja tyytyväinen mieli

mitä mielessäni on pyörinyt viime päivinä? lähinnä MYO:n lapset, karvakorvieni nouseva uhma, hullut kaahariautoilijat ja tietysti rakas mieheni.

aloitetaan noista hulluista kaahareista. liekkö syynä tämä aurinko, joka vihdoin on saapunut rannikolle vai mikä, mutta viikon sisällä tiellä joka menee swakopista walvikseen on tapahtunut minun nähdessäni jo kaksi kolaria. ei lienee turhaa siis se, että tuota B2-tietä sanotaan yhdeksi maailman vaarallisimmista. jo lukuisat ristit ja muistomerkit 30km:n pätkällä todistavat sitä. tiellä ajetaan aina vähintään 100km/h ja ohitellaan runsaasti, ei väliä vaikka tiellä olisi siihen kieltoviiva, täällä viiva on valkoinen, ei väliä vaikka lähdet ohittamaan mäessä vaikket yhtään tiedä tuleeko joku vastaan. suoraan sanottuna olen kauhusta kankeana ajanut viime päivät. valoja täällä ei juuri käytetä, vaikka tuolla nimenomaisella tiellä niitä pitäisi käyttää. arvatkaa vaan käytänkö minä? käytän, aina. ihan vaan oman turvallisuuteni takia, että edes minut huomattaisiin. en niinkään pelkää, että itse ohitan vaarallisesti, koska en ohittamista juurikaan harrasta vaan juuri sitä, että joku ohittaa niin, että pamahtaa minun autoon. mikä näitä ihmisiä täällä vaivaa?? kaikki jaksavat kuitenkin aina puhua siitä kuinka tuo pätkä on ihan mahdoton, mutta monikaan ei itse jaksa vaivautua ajamaan rauhallisemmin. ja juu, jos ajaa satasta 30 km matkan eikä sitä 140km/h, niin säästäähän siinä jo hurjan monta minuuttia. tuskin niin montaa kuitenkaan että sillä olisi merkitystä ja sitä paitsi ei täällä muutenkaan välitetä ajasta. eli syy on jossain muualla. mikä meitä autoilijoita vaivaa?

miestä en ole pariin päivään nähnyt. työt ovat vieneet mennessään. taitaa olla aikamoisen kiireistä tällä hetkellä. puhelimenikaan ei ole soinut kuin ehkä kerran. miehellä on tapana soittaa minulle muutamaan otteeseen ainakin päivän aikana. onneksi huomenna alkaa viikonloppu ja mies voi ainakin hetkeksi hengähtää. mies ei ole myöskään koskaan, ei koskaan, ei edes vaikka minä olisin ollut miten suuttunut, vihainen ja valmiina mottaamaan, jättänyt antamatta aamupusua töihin lähtiessään. eilen se tapahtui. oikein heräsin siihen, että auto lähti pihasta ja minä jäin ilman suukkoa. nyyh. että ehkä se stressikäyrä on tähän astisen työuran huipussaan.

karvakuonoista en edes aloita. tai no ihan vähän. ne ovat itse täydellisyyksiä tottelevaisuuden suhteen ollessaan kotona, kotipihalla tai hihnassa kävelyllä. mutta, kun rannalla päästän ne irti ne muuttuvat täysin, missä lie mennyt vikaan? takaisin ei tulla pyydettäessä kuin aina silloin tällöin ja kaikki mahdollinen suuhun kelpaava syödään. että nyt koiraihmiset kertokaa mulle missä olen mennyt metsään? eikö kyse ole siitä ettei ne kunnioita minua? vai mistä? onhan ne toki nuoria (mara ehkä 11kk ja hilda 9kk), mutta silti.

MYO:n lapset ovat aivan hurmaavia, vaativia mutta hurmaavia. tahtoisin niin heille kaikille kaikkea mahdollista hyvää. on vaikea rajata itseään pois lasten historioista ja elämän tarinoista. enkä toisaalta sitä haluakaan. mieli tekisi vain pyytää aina muutama lapsi kerrallaan tekemään jotain kivaa koulun ulkopuolella, viedä heidät vaikka akvaarioon, rannalle, jätskille, kahvilaan kakulle, kotiin leipomaan jne... ja sitten minua harmittaa niin kovasti ettei minulla ole mitään spesiaalitaitoa missä heitä valmentaa. en tiedä perusjoukkuelajeista mitä täällä pelataan juurikaan mitään, yleisurheilu on ihan utopiaa paitsi ehkä juokseminen. pystyn tarjoamaan vain pintaraapaisun eri lajeihin ja leikkeihin. toisaalta tällä hetkellä kun lapset ovat kokonaisena ryhmänä liikuntatunnilla ei aikaa juuri mihinkään spesifimpääm edes olisikaan. peleillä ja leikeillä siis mennään. tänään aloitin myös pienimuotoiset terveystarkastukset. lapset olivat sitä ylpeämpiä mitä painavampia olivat. ja minä olin ylpeä heidän kanssaan. aika hyvin normaaleilla kasvukäyrillä lapset pysyttelivät. käytin WHO:n laatimia kasvukäyriä. moni hihkui myös niin tyytyväisenä saatuaan tietää oman pituutensa ja painonsa. palkitsevaa hommaa siis. ei tyytyväisen lapsen kasvojen voittanutta taida ollakaan!

kello lähentelee seitsemää illalla, miestä ei näy vieläkään. ihan maan mahtavinta on myös se, että täällä pimenee vasta 19.30, muutama kuukausi sitten tuli pimeää jo viiden jälkeen. koko viikon aurinko on paistanut ja esimerkiksi tänään olen ollut koko päivän t-paita päällä. me like!!