matissa = hei, mitä kuuluu, damaranaman kielellä

viikonloppu takana ja uusi viikko edessä, minne nämä kaikki päivät katoavat? aika tuntuu lipuvan, päivät kuluvat ilman kiirettä, mutta yhtäkkiä havahduin siihen, että siitä on jo yli 8 kuukautta, kun suomesta lähdimme. elämä on asettunut hatarasti omiin uomiinsa, tietyt rutiinit pitävät arjen kasassa, mutta silti on aina jotain uutta ja ihmeteltävää. välillä jaksaa innostua ja sitten taas toisinaan tyytyy huokaamaan vaan this is africa. fraasi, jonka käyttämisestä en ollut aluksi kovin suopea, nyt ei enää jaksa pohtia niitä syitä, joita huokauksien takana on. helpompaa on vain kohauttaa harteita ja antaa asian olla. toisinaan minut valtaa olo etten koskaan ole kykeneväinen ymmärtämään tiettyjä kulttuurillisia eroja, en vaikka kuinka pinnistelisin.

viikonlopun aikana oli pitkästä aikaa yhteistä aikaa miehen kanssa. toki lauantaiaamu meni miehellä töissä, minulla oli aikaa kaveerata puutarhurimme kanssa ja sain kutsun häihin. lauantaina sain miehen mukaan agility-treeneihin ja ekaa kertaa menin hildan kanssa koko radan läpi. ylpeä mama. martti meni ekaa kertaa tunnelin läpi, hildan, miehen ja minun avustuksella. pienen pienen pätkän vain, ehkä metrin pituisen, mutta ensimmäinen askel sekin. pääsin myös leikkimään valokuvaajaa dyyneille, ottamaan kuvia miehestä ja mönkijästä. eilen näin ihanan elokuvan, paris je t'aime. illalla tutustuttiin uusiin ihmisiin, ranskalaiseen pariskuntaan. treffit oli sovittu seitsemäksi jenkki -ja ranskalaispariskunnan kanssa. me olimme paikalla jo puoliseiskalta, jenkit tuli vähän ennen seitsemää ja ranskalaiset vähän yli yhdeksän. olisiko voinut jotenkin arvata?? ranskalaismies on täällä kahden vuoden työkomennuksella, nainen mukana, nainen on puheterapeutti ja painii samojen työlupaongelmien kanssa kuin minä. helpottavaa, että en ole ainut vaikkakin se turhauttaa myös erittäin paljon. tosin tällä hetkellä tuntuu, että on taas monia ovia auki. kuulin parista mielenkiitoisesta järjestöstä, joilla olisi varmasti jotakin tarjottava minulle ja minulla samalla heille jotain annettavaa.

afrikaanerit ovat taas vetäneet niiin yli ymmärrykseni eli nämä valkoiset niin itseään täynnä olevat afrikaanerit. mitä voi sanoa, kuinka voi reagoida, kun nuori afrikaaneri kertoo kirkkain ja vilpittömin silmin kuinka ylpeä on rodustaan, kuinka tyhmiä kaikki mustat ovat ja kuinka ylpeä hän on isästään, joka sodassa angolaa vastaan sai 250 namdollaria jokaisesta mustasta vasemmasta korvasta? silloin päässäni sumenee ja tulee voimakas yökötyksen tunne, häpeä ihmisen mielestä. en ole pitkäään aikaan jaksanut keskustelle rasismista afrikaanereiden kanssa, en vain jaksa ja jotenkin siihen aina ajautuu, uusilla tuttavuuksilla on pakonomainen tarve selittää käyttäytymistään ja valkoisten paremmuutta. kuinka ne kehtaa? ehkä se on ikään liittyvää, oman identiteetin kasvuprosessia, en tiedä. no, minusta ja tästä pojasta ei tule kavereita. ainut mikä auttaa kestämään näissä keskusteluissa on se, että aina voi tuoda esiin oman kantansa. yleensä totean vain, että en voi ymmärtää afrikaanereiden ajatustapaa ja itse uskon vakaasti ihmisten väliseen tasa-arvoon olipa kyseessä ihonväri, vamma, mies tai nainen.

odotamme jo kovasti pian saapuvia suomivieraita. miehen veli ja veljen vaimo saapuvat marraskuun puolivälissä. jei!!!

voikaa hyvin. kuullaan taas.