läkähdys.

vihdoin ja viimein kotona. 12 tuntia tuli täyteen kodin ulkopuolella. päiväni on ollut aikamoinen. en ole tainnut vielä ainakaan tarpeeksi painottaa sitä, että täällä on ollut ihan läkähdyttävän kuuma jo muutaman viikon ajan. ellei kauemminkin. iho on nihkeä ja yhtään mikään liikkumista vaativa nostaa saman tien hien pintaan. pajerosta on tietenkin ollut jo kuukauden ilmastointi rikki, joten ajaminen on ollut pelkkää tuskaa. vanha kikka avata ikkunat ei ole auttanut millään tapaa.

karvakorva martti on saanut matoja. mikä ihana yllätys aamulenkillä. arvatkaa vaan makaako se aina minun päällä, kun olen sohvalle? koko perhe joutuu siis matokuurille. koirat saivat jo annoksensa. madot ovat varmaan lähtöisin jostain herkusta, jonka mara on löytänyt päivittäisillä lenkeillään. lisäaitaa on rakennettu, hilda ei enää pääse hyppäämään yli, mutta marttia ei taida pysäyttää mikään. viikon verran pidin koiria päivät sisällä, mutta sekään ei toiminut (lue, ne tuhoavat kaiken sisällä). huvittavaa on se, että martti ilmeisesti tietää koska tulen kotiin, koska aina se on kotona iloisena minua vastassa ja ihan oikealla puolella aitaa.

kolmen tunnin henkilökuntapalaveri aamulla oli niin tuskaisa, ei sisältönsä puolesta, mutta kuumuus oli aivan uskomaton. myo:n tilat ovat konteista koottuja, ikkunat ovat siis todella pienet ja ihan katon rajassa. ilmanvaihto on "ovet auki" toimiva, yksi ressukka huristin hurisee vain nurkassa. ei tuntuvaa hyötyä siitä siis.

palaverin ja tuntejen välissä etsin lapsien syntymätodistuksia, joilla voin todistaa heidän ikänsä, jotta pääsemme oshakatiin. ne ovat käsinkirjoitettuja ilman kuvaa olevia dokumetteja, virallisia. henkkareita löytyy vain harvoilta, passeja ei varmaan keneltäkään meidän lapsista.

myo:n jälkeen lähdimme volley starsiejen kanssa kokoukseen, jossa saimme virallisen vahvistuksen sille, että me lähdemme finaaliturnaukseen. my god sitä riemua!!! ja kysymysten määrää!!kun lapset saivat kuulla, että majoitumme hostellissa 600 muun lapsen kanssa he hihkuivat niin kovasti riemusta ja minä en voinut kuin huokailla, en helpotuksesta vaan puhtaasta kauhusta. kuvitelkaa nyt. 600 lasta, ikuinen kuumuus, kärpäsiä ja millainen meteli tuollaisesta lapsikatraasta voi lähteä. pian sen saan tietää.

kotimatkalla seitsemän jälkeen oli swakopin sillalla harhailemassa husky. ihan hukassa se poukkoili kaistojen välillä. pakkohan minun oli pysähtyä ja poimia se kyytiini. spca, paikka minne hakoteillä olevat eläimet voi viedä oli ihan siinä lähellä. husky hyppäsi iloisena autoon ja huristelimme spca:lle. tähän asti kaikki hyvin, mutta sitten sainkin odottaa, että joku tulee paikalle ottaakseen koiran. no, eipä tullut ketään. parin ystävällisen heppatytön avulla saimme koiran aitojen sisäpuolelle ja sinne sen jätimme. ei ainakaan jää auton alle. kaippa se olisi kotiin mennä, mutta minulle tuli vahva tunne siitä ettei se koira tiennyt missä oli. jokaiseen autoon, joka hidasti tiellä oli husky valmiina hyppäämään. itsenäisellä lenkillä oleva koira tuskin harhailee autotiellä.

vihdoin pääsin kotiin, mies on jossain palaveeraamassa mutta koirat olivat onneksi omalla pihalla ja aina yhtä vauhdikkaina ja onnellisina vastaanottamassa minua. lämpötilakin on laskenut jo 25 asteeseen, ulkona.