uups.

namibia vs. suomi -tekstille oli käynyt pikku kömmähdys.tarkoitus oli laittaa linkki rakennustaitoja ja suunnitelmallisuus -kohtaan linkkaus paljon hupia antanut kotiesittely. mutta tässäpä tämä työlupa ja rakennusteknisiä yksityiskohtia.

arkiaskare.

viime kevään eli namibian syksyn aikana alkoi swakopmundiin ilmestyä kierrätyspisteitä. asian vierestä; ajattelen edelleen vuodenajat päiväntasaajan pohjoispuolen mukaan eli elän syksyä parhaillaan, vaikka täällä kevät onkin.



kierrättäminen on siis hieman hankalampaa kuin suomessa, tai siis samanlaista kuin silloin ennen jokaisen talonyhtiön omia kierrätyspisteitä. täysiä pinnoja ei kyllä meille kierrätyksestä edelleenkään tule. lasi on ainut mitä tällä hetkellä kiikutamme säännnöllisin väliajoin kierrätyspisteeseen. en tiedä mitä kierrätetylle tavaralle tapahtuu keräyksen jälkeen, mutta mielestäni tällä hetkellä on tärkeintä osoittaa kiinnostusta asiaan ja kierrättää kuuluvasti.



päivä taisi olla lauantai. ensin menimme agilityyn koko perheen voimin ja siitä jatkoimme kauppareissulle. koirat on jo tottuneita avolavamatkaajia. taustalla näkyy autopesula. niitä on täällä vähän joka puolella. käsityönä pestään, kallein hinta minkä olen auton pesemisestä (sisältä&ulkoa) maksanut on ollut 70 namdollaria elinoin seitsemän euroa.



sparin parkkipaikalla. paikasta löytyy myös kolme pikaruokaravintolaa; wimpy, debonair ja chicken city (en ole minkään asiakas), kampaaja, pari kiinteistövälittäjää, kenkäkauppa, raamattukauppa ja toimistptarvikeliike sekä tietty viinakauppa. kuvat on muuten tosi epätarkkoja ja harmaita, mutta niin oli lauantaikin.



paikallisen viinakaupan aukioloajat. en sitten tiedä mitä tapahtuisi, jos soittaisi tuohon hätänumeroon. tulisiko joku antamaan hätään pullon punkkua?



kuvia lihatiskiltä. puolet tiskistä on varattu biltongille eli kuivalihalle. miehen suosikkibiltong löytyy juuri tästä nimenomaisesta kaupasta ja tiskistä. chili bites.



alla olevat makkarat pekoniin käärittynä tiivistää paikallisen braai-kulttuurin. grillissä on lähes poikkeuksetta vain lihaa, tirisevää rasvalihaa...
bloggeri ei suostu yhteistyöhön, kääntää kuvan ylösalaisin vaikka kuinka käännän sen takaisin oikein päin. grr.




liha on kuulema the herkku täällä. varsinkin kaikki pihvit ja paistit.



tässä olisi sitten tätä vaasan hapankorppua, nimetty vain hieman kansainvälisemmäksi. finn crisp. hyllystä puuttuu vain pyöreä näkkäri.



muovipussejen paratiisi = namibia. kaikki pienimmätkin asiat laitetaan pussiin. roskiksessa ei voi käyttää kaupan pussia, koska ne on niin kehnoja rakenteeltaan ja meidän roskis on jumbokokoa. tämä muovipussejen ostelu on niin turhaa touhua. minä vihaan muovipusseja.



niinpä meillä käytetään kauppakasseja.



trans kalahari highway. tiemme kotia swakopista. tie menee meren ja dyynien välissä. ei hullummat maisemat. tosin en edes muista, koska sää olisi ollut niin kirkas, että siitä saisi otettua parempia kuvia pokkarilla. pahoittelnu edelleen kuvien laadusta. hävettää ihan, mutta menköön.



kotiristeys. kaunis auringon paistaessa.



kauppasaalis. ei mitään sen ihmeempää tai eksoottisempaa.



laiskan suikaloijan unelma. tuoreeltaan valmiiksi paloiteltu kaali ja porkkana. eikä kilohintakaan niin hurja ole. paketin hinta oli noin 70 senttiä. ja tuota kaalipaistosta söi kaksi ihmistä kaksi päivää... että laskeapa siitä sitten aterialle (perunan korvikkeelle) hinta.



vihdoin löydettiin molempia miellyttävä kahvi.juhlaa. minä en kyllä valita pikakahvista. rakastan sitä.



hapankorppu kunniaan. illan paras naposteluherkku syntyy näistä, voista, kurkusta ja siipaleesta juustoa, unohtamatta herbamarea. sitäkin saa kaupasta.



oliko pettymys? ei mitään sen erikoisempaa kaupasta. mitään kovin eksoottista täällä ei ole. ehkä lihahyllyssä näkyy suomea enemmän kieliä, mahalaukkua ja muuta hieman kyseenalaista elintä, mutta muuten melko samoilla eväillä mennään kuin suomessa, siis tässä taloudessa.

rahat oli tarkoitus kuvata, mutta kukkaro on tyhjä...matti kukkarosssa, heh.

namibia vs. suomi

olen oikeastaan ihan alusta asti tietoisesti vältellyt namibian ja suomen välisten erojen hakemista. onhan kyseessä kaksi maata ääripäistä. toinen on vielä kehitysmaaluokituksen alla, toinen taas porskuttaa kehityksen kärkipäässä, hyvinvointivaltiona.

mutta, jos maita alkaa vertailemaan niin kyllähän sitä verrattavaa löytyy. ihan kaikesta. paitsi, että kaupasta saa vaasan näkkileipää ja hapankorppuja, monikansallisten firmojen ruokatarvikkeita löytyy kaikkialta kuten floraa ja uncle benssiä.

omalla kohdallani on pitänyt monesti purra kieltä (ei muuten kannata, pauhaaminen ja raivokohtaukset toimivat) byrokratian rattaissa. jos mahdollista niin täällä virastojen tädit ja sedät ovat vieläkin haluttomampia neuvomaan kuin suomessa. muutaman kerran virastoon mennessä on siellä täti ollut jalat pöydällä lepohetkeä viettämässä ja vaikka tädin eteen menee seisomaan niin täti ei reagoi. pitää rohjeta puhuttelemaan, odottaa viisi minuuttia tervehdyksen jälkeen, että josko saisi vastakaikua. jos ei saa niin pitää poistua vaan huoneesta ja koettaa onnea seuraavalla kerralla. jos unohtaa kriittiset gooddayt ja howareyout isolla hymyllä höystettynä voi olla varma, että palvelua ei enää tule koskaan saamaan. byrokratian rattaissa on lähes mahdotonta selviytyä ellei ole suhteita oikeisiin ihmisiin. se on erityisen raivostuttavaa. kohtelu ei ole siis tasa-arvoista. kohtelu ja asioiden sujuvuus riippuvat täysin siitä tunnetko oikeat ihmiset. se, jos mikä on mielestäni este tasa-arvon ja demokratian tiellä.

liikennekulttuuri. namibialaiset eivät yksinkertaisesti osaa ajaa. minkäänlaisesta ennakoivasta ajotavasta ei voi edes puhua täällä. taloudellinen ajotapa on niin kuin että mitä? mitä se tarkoittaa? autot on täällä tosi hienoja tai sitten tosi romuja. se on ihan normaalia, että kolmekymppinen nainen suhaa 3,6 litraisella pajerollaan yksinään kaiket päivät, tiellä millä kulkisi mikä tahansa menopeli. sekin on ihan normaalia, että auto kuluttaa 16 litraa satasella. ja hei, näin sanoo nainen, joka halusi ensimmäisen autonsa vasta 27-vuotiaana, mahdollisimman pienen ja vähän kuluttavan, hän rakastui valkeaan clioonsa ja oli oikein tyytyväinen, kun tiesi, että auto ei tarvitse paljoa polttoainetta ja sen hiilidioksidipäästöt ovat matalimmasta päästä.

ilmastoon ja säähän on ollut jokseenkin vaikea sopeutua. suomen neljä selvästi toisistaan eroavaa vuodenaikaa ovat rikkaus. ne jaksottavat vuotta, elämäntapaa, suunnitelmia ja lomia. täällä jokseenkin joka päivä on samanlainen ja silti niin erilainen, koskaan ei voi olla varma millainen sää tulee olemaan. neljä vuodenaikaa vuorokaudessa on liikaa epävarmuutta luova tekijä. ja miksei ikinä voi olla lämmin iltaisin. suomen rikkaus on myös rakennuskulttuuri, looginen ajattelukyky, eristämisen taito ja toisaalta taas tuuletuksen ja ilmankiertämisen suunnittelu. meidän kotona on poikkeuksetta aina kylmä paitsi ehkä joulu-tammikuussa. sen suurempia kömmähdyksiä talon pohjapiirustuksessa ei ole, kuin taas (maarian teksti) jossain muualla on ollut. mutta ilma meillä ei kierrä ollenkaan. esimerkkinä kylpyhuoneemme, joka on ihan talon keskellä yläkerrassa, ikkunoita siellä ei siis ole eikä ensimmäistäkään tuuletusaukkoa. voitte kuvitella kuinka herra home tykkää asustaa siellä.

tervehtiminen on täällä tärkeää. aina pitää muistaa kysyä mitä kuuluu. oshivambujen kulttuurissa tervehtiminen voi kestää jopa kymmenen minuuttia. ensin toinen kysyy mitä kuuluu, mitä lapsille kuuluu, kuinka äiti voi, mitä kumminkaimanserkuntyttö on puuhaillut jne… tämän jälkeen toinen esittää samat kysymykset ja ehkä sitten voidaan päästä itse asiaan. työpaikallani on kaksi osahivambua, jos he ovat myöhässä kaikki tietävät syyn siihen - he ovat tavanneet tuttuja työmatkalla. vaikka heidän kieltään en osaakaan niin ymmärrän silti, koska tervehtimisestä on kyse. toinen kysyy ja toinen vastaa neeeeee,n eeeen intonaatio nousee loppua kohden ja sitten tipahtaa alas. jokseenkin olen aivan ihastunut tuohon neeenittelyyn. minulla on edelleen paljon parantamisen varaa tervehtimisessä.

kulttuurien sekamelska jaksaa yhä hämmentää maassa, jossa näin äkkiä laskettuna löytyy ainakin 10 eri kulttuuria. asukkaita maassa on noin kaksi miljoonaa, joten eri kulttuurit ovat iloisessa sekamelskassa keskenään. juhlapyhien aikana kaikilla on omat tapansa ja minulle on jäänyt tunne, että mitään koko kansaa, kaikkia namibialaisia yhdistävää tekijää niissä ei ole. niin kuin taas kotimaassa voi olettaa, että kaikilla on suurin piirtein samansuuntaiset suunnitelmat esimerkiksi jouluna, jokaisesta ruokapöydästä löytyy rosollia ja lanttulaatikkoa, juhannuksena pyritään pääsemään luonnon lähelle ja laskiaistiistaina koko suomi syö hernekeittoa ja laskiaispullia.

suomi tuntuu väliilä paratiisilta maan päällä. kuinka monessa asiassa olemmekaan onnekkaita, kuinka loistava terveydenhuoltojärjestelmä meillä onkaan, miten edistyksellistä koulutuksemme on, kuinka vaikeaa on tippua sosiaalihuollon järjestelmästä, kuinka hyvin kansalaisista pidetään huolta, kuinka meille annetaan tarjotillinen täynnä mahdollisuuksia ja niistä tulee vain valita itselleen sopivat, lopputulos on kiinni omasta motivaatiosta ja halusta tehdä töitä tavoitteidensa eteen. toki kaikesta löytyy parantamisen varaa, mutta mahdollisuuksien tarjoajana suomi on kyllä unelmamaa. namibiassa ei ole edes selvyys päästä kouluun, erityisesti täällä rannikolla ei ole vain tarpeeksi koulupaikkoja kaikille lapsille. koulut ovat täyteen ahdettuja, yhdessä luokassa voi olla yli 50 oppilasta. monelle perheelle 20 euron luokkaa olevat vuosimaksut ovat liikaa, varsinkin jos perheessä on monta lasta. tämän lisäksi pitää maksaa kirjoista, koulutarvikkeista, koulupuvusta. ilmaista kouluruokaa ei ole tarjolla. opettajat ovat ylityöllistettyjä ja harmittavan usein kiinnostus työtä kohtaan on nolla. kuuntelin eilen radiokeskustelua opettajien ylikuormittumisesta. he vaativat lisää palkkaa, koska luokkakoot ovat niin suuria. miksi kukaan ei vaadi pienempiä luokkakokoja, uusia kouluja ja tehokkaampaa opekoulua? en tiedä olenko aikaisemmin kertonut, mutta mieheni kertoessa lähibaarimme tarjoilijalla suomen ilmaisesta koulutuksesta ja valtion osallistumisesta opiskelujen rahoittamiseen (opintotuki, asumistuki ja opintolaina), tarjoilijalla alkoivat kyyneleet valua, hänellä oli ollut unelma hyvästä koulutuksesta, mutta taloudellisten tekijöiden vuoksi koulutus oli sula mahdottomuus.

terveydenhuoltojärjestelmä ei ole vielä täysin auennut minulle. jos tulotaso on tietyn rajan yli, tulee itse vastata kuluista, mutta kaikkein köyhimmät saavat perusterveydenhuollon lähes ilmaiseksi. yksi tuttuni sairastaa rintasyöpää, hän saa siihen hoidon valtion maksamana. tosin en osaa sanoa millaista hoito on. julkisesta hammashoidosta en koskaan kuullut puhuttavan.

leppoisa asenne elämään, toive paremmasta huomisesta sekä ystävällisyys namibiassa päihittävät suomen kuusnolla. aina on aikaa vastata ystävällisesti (jos ei ole siellä byrokratian rattaissa), tiuskimista ja äksyilyä kuulee harvemmin, ihmiset hymyilevät enemmän, naurua kuulee joka puolella.

rannikolla kaikki hyvin.

mies saapui viikko sitten. romahtamiset on toistaiseksi selätetty.viikkoon on mahtunut kaikenlaista. uusi kaveri, illanvietto, laiska sunnuntai farmilla australialaisten isännöimänä. kaikki aussit, joita täällä ollaan tavattu (niitä on paljon, kiitos kaivostoiminnan)ovat harvinaisen rentoja tyyppejä. joka paikkaan mennessään niillä tuntuu olevan kylmälaukku mukana, täynnä jäätä ja kylmiä juomia. myolla ei rauhallista päivää näe tai koe. jokainen päivä tuo jotain draamaa tullessaan.

tänään on mennyt vuosi siitä, kun aloitin työni myolla. tätä nykyä olen myös paikan toisiksi vanhin työntekijä, en ikäni, mutta myolla vietetyn ajan puolesta.

suuntaan töihin tästä aamupalalta.

jos siellä ruudun toisella puolella on vielä lukijoita niin kertokaas mulle jotain jutun aiheita, kysykää mitä ikinä lystäätte niin minä yritän puolestani aktivoitua blogin kirjoittamisessa.

murmelit ja hermoromahduksia

maanantaina kotiin tullessa oli sähköt poikki, jälleen kerran. parin viikon välein sähköt menevät ja tulevat miten tahtovat. sähkömiehet eivät ole osanneet tehdä asialle mitään. nälkäisenä kotiin tullessa sähköttömyys saa liian suuret mittakaavat, varsinkaan jos läppärissä ei ole akkua jäljellä, kännykän akku piippaa lataukseen pääsyä ja kehenkään ei saa yhteyttä. itkupotkuraivarit jos toisetkin sai koiratkin ihan hämilleen, minulla meni pari tuntia koota itseni.

naapureiden rauhoittava vaikutus, kutsu syömään ja juomaan lasillinen punaviiniä saivat mieleni tyyntymään, uskomaan taas parempaan. miehen soitto etelä-afrikasta lohdutti (miehen kännykkä ei ole taas toiminut hetkeen, saldorajat ovat tulleet vastaan 5 viikon reissulla). mies sanoi lähtevänsä tiistaina matkaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. käsi pystyyn, kuka on samaa mieltä siitä, että ikinä mikään ei mene suunnitelmien mukaan?

palattuani naapurista kotiin,oli sähköjohdot saaneet levätä ilmeisesti tarpeeksi ja niin sähköt palasivat, mutta vain yhdeksi yöksi. tiistaiaamuna heräsin, lähdin koirien kanssa laiskalle ja hitaalle rantalenkille kameran kanssa. tulin kotiin ja kas, sähköt olivat taas poikki. sähkömies lupasi tulla samantien.



sähkömiehen tultua palasivat sähkötkin. onko se totta, että jos sähköt on päällä niin ei voi saada selville missä vika on? sähkömies epäili, että vika on jääkaapissa, mutta sitä ei kuulema voi tutkia, jos se toimii. ainoaksi vaihtoehdoksi antoi sen, että pitää soittaa taas heti, kun sähköt menee seuraavan kerran niin voivat tulla mittaamaan jääkaapin moottoria. mutta kun ne sähkömiehet ei tule kuin päiväsaikaan, soitan aina niille (yleensä illalla), kun sähköt menevät, mutta ne käskevät odottamaan seuraavaan aamuun, jolloin pääsevät vasta tulemaan paikan päälle.



pitkin päivää sähköpostitin miehen kanssa, odotin, koska tulee lupa lähteä e-afrikasta. noh, ei sitä tullut. odotin niin paljon, että mies olisi tänään kotona. noh, ei ole. minä en muistaakseni lähtenyt tänne namibiaan ollakseni yksin, ainakaan viittä viikkoa putkeen? eikö nyt ole jo ihan ansaittua valittaa, masentua ja saada yhä uudelleen itkuahdistusmasennushermoromahduksia?



martti ja hilda ansaitsevat vuoden tunnustuksen. jonkin sortin pelastettiin mama juoksemasta pää edellä seinään -sertifikaatin. en ole enää häätänyt niitä edes pois vierestäni nukkumasta. sitten joskus kun mies palaa niin ehkä mieluummin aamulla herään miehen tuhinaan kasvoillani, mutta just nyt mara ja hilda on aika vahvoja tuhisijoita ja niin ihanan karvaisia!



tänään en ole vielä romahtanut kertaakaan. enkä aiokaan.

syyskuu - lupaus lämmöstä

hahaa. en tiedä mitä kuvankäsittelylle tai paremminkin kuvien siirrolle blogiin taas kerran tapahtui. minun koneella vielä hetki sitten niin kauniit kuvat ovat saaneet rakeisen käsittelyn. miten muiden koneilla näkyy?

viikko sitten vietin viikonloppua spitzkoppessa. ystäviä kannustamassa juoksu -ja pyöräilytapahtumassa. aasiajelullakin käytiin. ajurimme oli elvis nimeltään, kuudesluokkalainen poika. hirvitti suoraan sanottuna olla rattaiden kyydissä. oli sen verran pomppuinen tie ja itsepäiset aasit.






urhea juoksija. aamukymmenen jälkeen oli jo niin kuuma, että muuhun kuin paikallaan olemiseen ei kyennyt. jokainen liike oli tarkasti harkittava. bungalowimme ovensuu oli minun paikkani, siinä kävi edes jonkinlainen tuulenvire.






it's all about the balance.

kuvat eivät tee oikeutta jylhille maisemille. en tajua, kuinka nuo kivenmurikat voi pysyä noiden kallioiden ja vuorten päällä. spitzkopp oli hohtavan oranssi, lumoavan kaunis paikka, erityisesti auringon noustessa.ensimmäiset kuvat ovat aamun sarastyksen aikaan otettuja.




jos joku on epäillyt agilityn vauhdikkuutta, niin tässä olisi todiste. tukka pystyssä siellä juostaan.



hilda parka joutui martin hellään käsittelyyn.



mies on muuten vieläkin etelä-afrikassa. viides viikko vierähtää käyntiin, kun olen ilman rakasta. ikävä on jo hirmuinen. tahtoo miehen kotia. nyt. heti.

viikonloppuna

off to road. jos elämä menisi niin kuin aina suunnittelisi niin olisin nyt matkalla kapkaupunkiin. suunnitelma mureni, koska olen tällä hetkellä jonossa odottamassa uutta viisumia. joku tyri hakemuksen isosti ja matka peruuntui. eiliseen asti toiveet olivat korkealla, mutta toisin kävi.

ei hätää. viikonlopuksi lähden retkeilemään supermukavan porukan kanssa, hilda ja martti pääsevät ensimmäiselle retkelleen mukaan. hilda itse asiass pääsee ensimmäistä kertaa pois rannikolta.

spitzkoppeen vie tiemme. yhdelle namibian vuorista. olisikohan se toisiksi korkein. joka tapauksessa semmoinen, mitä voi ihan kiivetä. kipuamise skippaan ja tyydyn kannustamaan kavereita juoksu -ja maastopyöräilykisassa. olisin itsekin tahtonut ottaa osaa kympin juoksuun, mutta luulin olevani kapissa ja jätin ilmoittautumatta. sekään ei enää harmita, koska spitzkoppessa ei ole juoksevaa vettä.

mukavaa viikonloppua! meidän viikonlopusta tulee ainakin kuuma. spitzkoppessa on aina kuuma.

jenni sydän myo

muistan taas kirkkaasti miksi teen työtäni vapaaehtoisena. miksi ajan neljä kertaa viikossa swakopiin, annan päivästäni kahdeksan tuntia aikaa fyysisesti olemalla paikan päällä, jatkan vielä illat ja yöt ajatustyötäni, puhua papatan lapsistani miehelle välillä kyllästymiseen asti. myo-lapseni ovat niin valloittavia, vilpittömiä (suurimmaksi osaksi aikaa), fiksuja, kunnianhimoisia ja rakastavia.

kouluvuoden jakautuessa kolmeen jaksoon namibiassa, olen missannut lähes kokonaan toisen jakson liikuntatunnit. tänään olin hieman jännittynyt siitä, että haluaako kukaan enää edes tulla liikuntatunnilleni. luokat on jaettu liikunnan osalta kahtia. lapset voivat valita koripallon tai lentopallon. jomman kumman ohjaajan ollessa estynyt lapset menevät sinne missä ohjaaja on paikalla. tämä tarkoittaa lentopalloilijoideni osalta sitä, että he ovat olleet viimeiset kuukaudet koripallossa. tänään alkaneessa kolmannessa jaksossa tiistaisin ja torstaisin opetan neljää tuntia liikuntaa, vahvasti lentopalloa painottaen.

lapset saivat valita tänään haluavatko jatkaa lentopallossa vai siirtyä koripalloon. kukaan ei ilmoittanut halustansa vaihtaa, sen sijaan sain monta tiukkaa halausta ja toivotusta takaisin lentopallokentälle. me happy! jotta tälläistä työtä jaksaa tehdä on siitä saatava itselleenkin jotain, ihan itsekkäistä syistä. on tunnettava olevansa tarvittu, on tiedettävä saavansa osakseen arvostusta. usein se halu oppia, onnelliset kasvot ja pieni kiitoksen sana tekevät tästä kaikesta minulle tärkeää ja kaiken vaivan arvoista. eikä vähiten se, että työni saa myös pääni pysymään kunnossa - on pakko aikatauluttaa elämä, pysyä rutiineissa, luotava uutta, organisoida ja kiroilla herätyskellolle joka aamu.

neljäsluokkalaiset, joskus silloin kun aurinko vielä paistoi ja oli lämmin.



niin ja jos jotakuta ihmetyttää miksi olen namibiassa tekemässä tätä niin vastaus löytyy lujasta rakkaudesta, joka toi minut mieheni työkomennuksen matkassa suomesta tänne namibiaan pariksi vuodeksi.

erakon elämää

niin, lomalla todellakin ehtii. olen ehtinyt ihan vaan lorvoilla viimeiset päivät, keskiviikosta saakka. lorvailu on lähinnä pitänyt sisällään kovin epäsosiaalista toimintaa tietokoneen äärellä. viime kuukausien aikana nettisopimukseemme kuuluva 1 gigan käyttömahdollisuus on jäänyt käyttämättä. varastossa on vielä 2 gigaa ensi viikkoon saakkaan. reilun puolentoista vuoden aikana nettikäyttäytyminen on kuitenkin muuttunut niin rajusti, että en saa noita gigoja millään kulumaan. vaikka kuinka käyn ihastelemassa valokuvia facebookissa (ennen olen katsellut vain niitä esikatselukuvia) ja muilla sivuilla. olen lähetellyt sähköposteja, lukenut noin miljoonaa blogia ja nettilehden artikkelia. edelleen kynnys klikkautua esim. you tubeen on liian korkea. ei vaan voi. ehkäpä tänään uskaltaudun ylen areenaan ja katson jonkun ohjelman.

nuo gigat eivät nimittäin pysy tallessa, kaksi kuukautta niiden oltua saatavillamme mtc (paikallinen sonera) ottaa ne meiltä pois. vääryys.

mies on edelleen etelä-afrikassa eikä vieläkään ole mitään tietoa koska mies saapuu takaisin kotia. ikävä on iso. suomessa ollessa pitkät työreissut olivat arkipäivää, niihin tottui. olen aika etevä olemaan yksin. namibiassa olon aikana pisin työmatka on ollut ehkä max. sen kaksi viikkoa. välillä sitä on jopa odottanut miehen työmatkoja, ihan vaan salaa. kolme viikonloppua poissa alkaa kuitenkin olemaan jo liikaa. varsinkin kun täällä on niin julmetun kylmä.

mies - sulje silmät! olen kahtena aamuna herännyt koirien tuhinaan kasvoillani. niilläkin on tainnut olla kylmä. tai sitten ne rakastaa yhtä paljon kuin minäkin sähköllä lämpiävää petauspatjaani, joka on lakanan alla.

viime päivät olen siis ollut suhteellisen erakkona karvakuonojeni kanssa, long beachilla se on enemmän kuin helppoa. tänään ryhdistäydyin ja kävin kahvilla kaverin kanssa ja ihan just nyt pitäisi suunnata naapuriin viinilasilliselle. mitenköhän selviän?

ps. ettehän ymmärrä minua väärin, rakastan olla erakko aina silloin tällöin. jos sen saa tehdä vapaaehtoisesti.

lomalla ehtii

loma on mennyt oikein leppoisasti. kotona rannikolla ja pääkaupungin sykkeessä windhoekissa oman suomi-memen hellässä huolenpidossa. ainut mikä harmittaa on se, että mies on ollut toista viikkoa poissa eikä loppua näy. ei kai ne aio omia minun miestä etelä-afrikkaan kokonaan. niin ja se toinenkin asia kyllä löytyy, mikä harmittaa. joku on mennyt mokaamaan meidän viisumit pahemman kerran. toisin sanoen joudun olemaan joitain päiviä namibian puolella ilman viisumia eli laittomasti. enkä pääse suunnittelemalleni matkalle kapkaupunkiin. tai pääsen, mutta myöhässä aikataulusta. tähän voisi kai todeta niin kuin aina aikataulun mentyä uusiksi, että this is africa.

lomalla olen ehtinyt laulaa sydämeni kyllyydestä, vain pajero seuranani. kahdeksan tuntia lauluharjoitusta suomesta hankkimieni levyjen mukana. ihanaa puuhaa. loman alettua viikko sitten keskiviikkona kasasin kimpsuni kasaan ja lähdin siis sinne pääkaupunkiin. maanantaina tulin takaisin. leikin koirien kanssa ja jatkoin lenkkeilijän uraani. niin ihanaa sekin, että olen vihdoin monien yritysten jälkeen saanut koukutettua itseni juoksemiseen. sykemittari on ollut oiva motivaattori.

ensi tammikuussa ovat suuret rakkauden juhlamme, kuten suuri osa teistä varmaan tietääkin. juhlaan tietysti liittyy monenlaisia toimia. toimia, joihin tarvitsee ulkopuolisten apua. joten viime aikoina olen tavannut jos jonkinlaista wedding planneria. ja apua, kuinkakohan monta hiusta olen jo sen takia menettänyt? mistä lähtien wedding planner on saanut päättää millaiset juhlat minä tai me haluamme? miksei ne kuuntele meitä? ja jos kuuntelee niin miksi ne pudistelee päätänsä ja tekee selväksi sen, että minun ideat ovat ihan tyhmiä? eikö se ole ihan ookoo, jos en halua hääkakkupöytää, jota valaisevat miljoonat spottivalot? tai jos en halua vieraideni päästävän miljoonaa ilmapalloa seikkailemaan ympäri dyynejä? blaah. miksei kukaan voi olla samalla aaltopituudella kanssani? sitä paitis paikalliset catering-firmat eivät tee yhteistyötä muuta kuin wedding plannereiden kautta. minä tahdon itse suunnitella meidän juhlat.

ilta kerätään voimia taas uuteen koitokseen huomenna.

ps. mara ja hilda on ihan parhaita!

ps. yhdelle aivan erityisen ihanalle paljon onnitteluja 28 vuodesta!