murmelit ja hermoromahduksia

maanantaina kotiin tullessa oli sähköt poikki, jälleen kerran. parin viikon välein sähköt menevät ja tulevat miten tahtovat. sähkömiehet eivät ole osanneet tehdä asialle mitään. nälkäisenä kotiin tullessa sähköttömyys saa liian suuret mittakaavat, varsinkaan jos läppärissä ei ole akkua jäljellä, kännykän akku piippaa lataukseen pääsyä ja kehenkään ei saa yhteyttä. itkupotkuraivarit jos toisetkin sai koiratkin ihan hämilleen, minulla meni pari tuntia koota itseni.

naapureiden rauhoittava vaikutus, kutsu syömään ja juomaan lasillinen punaviiniä saivat mieleni tyyntymään, uskomaan taas parempaan. miehen soitto etelä-afrikasta lohdutti (miehen kännykkä ei ole taas toiminut hetkeen, saldorajat ovat tulleet vastaan 5 viikon reissulla). mies sanoi lähtevänsä tiistaina matkaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. käsi pystyyn, kuka on samaa mieltä siitä, että ikinä mikään ei mene suunnitelmien mukaan?

palattuani naapurista kotiin,oli sähköjohdot saaneet levätä ilmeisesti tarpeeksi ja niin sähköt palasivat, mutta vain yhdeksi yöksi. tiistaiaamuna heräsin, lähdin koirien kanssa laiskalle ja hitaalle rantalenkille kameran kanssa. tulin kotiin ja kas, sähköt olivat taas poikki. sähkömies lupasi tulla samantien.



sähkömiehen tultua palasivat sähkötkin. onko se totta, että jos sähköt on päällä niin ei voi saada selville missä vika on? sähkömies epäili, että vika on jääkaapissa, mutta sitä ei kuulema voi tutkia, jos se toimii. ainoaksi vaihtoehdoksi antoi sen, että pitää soittaa taas heti, kun sähköt menee seuraavan kerran niin voivat tulla mittaamaan jääkaapin moottoria. mutta kun ne sähkömiehet ei tule kuin päiväsaikaan, soitan aina niille (yleensä illalla), kun sähköt menevät, mutta ne käskevät odottamaan seuraavaan aamuun, jolloin pääsevät vasta tulemaan paikan päälle.



pitkin päivää sähköpostitin miehen kanssa, odotin, koska tulee lupa lähteä e-afrikasta. noh, ei sitä tullut. odotin niin paljon, että mies olisi tänään kotona. noh, ei ole. minä en muistaakseni lähtenyt tänne namibiaan ollakseni yksin, ainakaan viittä viikkoa putkeen? eikö nyt ole jo ihan ansaittua valittaa, masentua ja saada yhä uudelleen itkuahdistusmasennushermoromahduksia?



martti ja hilda ansaitsevat vuoden tunnustuksen. jonkin sortin pelastettiin mama juoksemasta pää edellä seinään -sertifikaatin. en ole enää häätänyt niitä edes pois vierestäni nukkumasta. sitten joskus kun mies palaa niin ehkä mieluummin aamulla herään miehen tuhinaan kasvoillani, mutta just nyt mara ja hilda on aika vahvoja tuhisijoita ja niin ihanan karvaisia!



tänään en ole vielä romahtanut kertaakaan. enkä aiokaan.