jenni sydän myo

muistan taas kirkkaasti miksi teen työtäni vapaaehtoisena. miksi ajan neljä kertaa viikossa swakopiin, annan päivästäni kahdeksan tuntia aikaa fyysisesti olemalla paikan päällä, jatkan vielä illat ja yöt ajatustyötäni, puhua papatan lapsistani miehelle välillä kyllästymiseen asti. myo-lapseni ovat niin valloittavia, vilpittömiä (suurimmaksi osaksi aikaa), fiksuja, kunnianhimoisia ja rakastavia.

kouluvuoden jakautuessa kolmeen jaksoon namibiassa, olen missannut lähes kokonaan toisen jakson liikuntatunnit. tänään olin hieman jännittynyt siitä, että haluaako kukaan enää edes tulla liikuntatunnilleni. luokat on jaettu liikunnan osalta kahtia. lapset voivat valita koripallon tai lentopallon. jomman kumman ohjaajan ollessa estynyt lapset menevät sinne missä ohjaaja on paikalla. tämä tarkoittaa lentopalloilijoideni osalta sitä, että he ovat olleet viimeiset kuukaudet koripallossa. tänään alkaneessa kolmannessa jaksossa tiistaisin ja torstaisin opetan neljää tuntia liikuntaa, vahvasti lentopalloa painottaen.

lapset saivat valita tänään haluavatko jatkaa lentopallossa vai siirtyä koripalloon. kukaan ei ilmoittanut halustansa vaihtaa, sen sijaan sain monta tiukkaa halausta ja toivotusta takaisin lentopallokentälle. me happy! jotta tälläistä työtä jaksaa tehdä on siitä saatava itselleenkin jotain, ihan itsekkäistä syistä. on tunnettava olevansa tarvittu, on tiedettävä saavansa osakseen arvostusta. usein se halu oppia, onnelliset kasvot ja pieni kiitoksen sana tekevät tästä kaikesta minulle tärkeää ja kaiken vaivan arvoista. eikä vähiten se, että työni saa myös pääni pysymään kunnossa - on pakko aikatauluttaa elämä, pysyä rutiineissa, luotava uutta, organisoida ja kiroilla herätyskellolle joka aamu.

neljäsluokkalaiset, joskus silloin kun aurinko vielä paistoi ja oli lämmin.



niin ja jos jotakuta ihmetyttää miksi olen namibiassa tekemässä tätä niin vastaus löytyy lujasta rakkaudesta, joka toi minut mieheni työkomennuksen matkassa suomesta tänne namibiaan pariksi vuodeksi.