niin, lomalla todellakin ehtii. olen ehtinyt ihan vaan lorvoilla viimeiset päivät, keskiviikosta saakka. lorvailu on lähinnä pitänyt sisällään kovin epäsosiaalista toimintaa tietokoneen äärellä. viime kuukausien aikana nettisopimukseemme kuuluva 1 gigan käyttömahdollisuus on jäänyt käyttämättä. varastossa on vielä 2 gigaa ensi viikkoon saakkaan. reilun puolentoista vuoden aikana nettikäyttäytyminen on kuitenkin muuttunut niin rajusti, että en saa noita gigoja millään kulumaan. vaikka kuinka käyn ihastelemassa valokuvia facebookissa (ennen olen katsellut vain niitä esikatselukuvia) ja muilla sivuilla. olen lähetellyt sähköposteja, lukenut noin miljoonaa blogia ja nettilehden artikkelia. edelleen kynnys klikkautua esim. you tubeen on liian korkea. ei vaan voi. ehkäpä tänään uskaltaudun ylen areenaan ja katson jonkun ohjelman.
nuo gigat eivät nimittäin pysy tallessa, kaksi kuukautta niiden oltua saatavillamme mtc (paikallinen sonera) ottaa ne meiltä pois. vääryys.
mies on edelleen etelä-afrikassa eikä vieläkään ole mitään tietoa koska mies saapuu takaisin kotia. ikävä on iso. suomessa ollessa pitkät työreissut olivat arkipäivää, niihin tottui. olen aika etevä olemaan yksin. namibiassa olon aikana pisin työmatka on ollut ehkä max. sen kaksi viikkoa. välillä sitä on jopa odottanut miehen työmatkoja, ihan vaan salaa. kolme viikonloppua poissa alkaa kuitenkin olemaan jo liikaa. varsinkin kun täällä on niin julmetun kylmä.
mies - sulje silmät! olen kahtena aamuna herännyt koirien tuhinaan kasvoillani. niilläkin on tainnut olla kylmä. tai sitten ne rakastaa yhtä paljon kuin minäkin sähköllä lämpiävää petauspatjaani, joka on lakanan alla.
viime päivät olen siis ollut suhteellisen erakkona karvakuonojeni kanssa, long beachilla se on enemmän kuin helppoa. tänään ryhdistäydyin ja kävin kahvilla kaverin kanssa ja ihan just nyt pitäisi suunnata naapuriin viinilasilliselle. mitenköhän selviän?
ps. ettehän ymmärrä minua väärin, rakastan olla erakko aina silloin tällöin. jos sen saa tehdä vapaaehtoisesti.
4. syyskuuta 2010
1. syyskuuta 2010
lomalla ehtii
loma on mennyt oikein leppoisasti. kotona rannikolla ja pääkaupungin sykkeessä windhoekissa oman suomi-memen hellässä huolenpidossa. ainut mikä harmittaa on se, että mies on ollut toista viikkoa poissa eikä loppua näy. ei kai ne aio omia minun miestä etelä-afrikkaan kokonaan. niin ja se toinenkin asia kyllä löytyy, mikä harmittaa. joku on mennyt mokaamaan meidän viisumit pahemman kerran. toisin sanoen joudun olemaan joitain päiviä namibian puolella ilman viisumia eli laittomasti. enkä pääse suunnittelemalleni matkalle kapkaupunkiin. tai pääsen, mutta myöhässä aikataulusta. tähän voisi kai todeta niin kuin aina aikataulun mentyä uusiksi, että this is africa.
lomalla olen ehtinyt laulaa sydämeni kyllyydestä, vain pajero seuranani. kahdeksan tuntia lauluharjoitusta suomesta hankkimieni levyjen mukana. ihanaa puuhaa. loman alettua viikko sitten keskiviikkona kasasin kimpsuni kasaan ja lähdin siis sinne pääkaupunkiin. maanantaina tulin takaisin. leikin koirien kanssa ja jatkoin lenkkeilijän uraani. niin ihanaa sekin, että olen vihdoin monien yritysten jälkeen saanut koukutettua itseni juoksemiseen. sykemittari on ollut oiva motivaattori.
ensi tammikuussa ovat suuret rakkauden juhlamme, kuten suuri osa teistä varmaan tietääkin. juhlaan tietysti liittyy monenlaisia toimia. toimia, joihin tarvitsee ulkopuolisten apua. joten viime aikoina olen tavannut jos jonkinlaista wedding planneria. ja apua, kuinkakohan monta hiusta olen jo sen takia menettänyt? mistä lähtien wedding planner on saanut päättää millaiset juhlat minä tai me haluamme? miksei ne kuuntele meitä? ja jos kuuntelee niin miksi ne pudistelee päätänsä ja tekee selväksi sen, että minun ideat ovat ihan tyhmiä? eikö se ole ihan ookoo, jos en halua hääkakkupöytää, jota valaisevat miljoonat spottivalot? tai jos en halua vieraideni päästävän miljoonaa ilmapalloa seikkailemaan ympäri dyynejä? blaah. miksei kukaan voi olla samalla aaltopituudella kanssani? sitä paitis paikalliset catering-firmat eivät tee yhteistyötä muuta kuin wedding plannereiden kautta. minä tahdon itse suunnitella meidän juhlat.
ilta kerätään voimia taas uuteen koitokseen huomenna.
ps. mara ja hilda on ihan parhaita!
ps. yhdelle aivan erityisen ihanalle paljon onnitteluja 28 vuodesta!

25. elokuuta 2010
uskokaa tai älkää niin olen taas lomalla. tulihan tässä jo puolitoista viikkoa puhistua töissä. lapset aloittivat lomansa jo perjantaina, myo idolsien merkeissä. arvatkaa vaan kuinka liikkistä se oli? lennonin imagine, michael jacksonin we are the world meidän ihanien lapsosten laulamina, eihän sitä voinut kyynel poskella kuunnella ja katsoa.
huomenna suuntaan windhoekiin visiitille, suomi-memeni luokse. koirat jää yhden kollegani hoidettavaksi tänne kotia. jenkkiope on innoissaan tulossa meille, katsomaan teeveetä pitkästä aikaa ja peuhaamaan koirien kanssa. mies on tosiaan ollut jo viikon e-afrikassa eikä kotiin palaamisesta ole vielä mitään tietoa. nyyh.
rannikon asukkaat sanovat, että nyt täällä vasta alkoi talvi. enää ei ole toivetta hiekkamyrskyn kuumasta itätuulesta ennen seuraavaa kesäkuuta. on vain otettava kylmyys, kalseus ja kolkko ilma vastaan. tänään on ollut läpi päivän harmaata, täysin harmaata.
me ollaan maran ja hildan kanssa eletty normiarkeamme, jos sitä ikinä niin normaaliksi voi sanoa. eilen sykemittarini kertoi minun siirtyneen uudelle aktiivisuustasolla, jei! seiskaluokassa mennään.
minulla on usein, lähes aina menossa joku pakkomielle ruuan suhteen. ennen suomen lomaa oli kaiken kanssa saatava tomaattisipulisalsaa, loman jälkeen avokado on siirtynyt leivän päälle, ja maanantaina kaali astui taloon pitkän eron jälkeen. voiko olla parempaa kuin kaalilaatikko? voi, eilen tehty kaalilaatikko. ihan parasta ja ah! niin terveellistä herkkua.
kaaliterveisin kaikille oikein ihanaa viikonloppua!

22. elokuuta 2010
don't you have any goals in your life?
viikko sitten lauantaina vietin päiväni naisseurassa, koko päivän spassa, lilluin poreammeessa, tuskailin 110 asteisessa kuivaakin kuivemmassa saunassa, palelin 30 asteisessa höyrysaunassa, olin kokovartalohieronnassa (lue, puolen tunnin öljynsivelyoperaatiossa), sain kauniit kynnet kahdeksi tunniksi. suurin osa meistä oli menestyviä namibialaisia naisia, uutta ja uljasta sekä kunnianhimoista ja kaunista sukupolvea. uusien tuttavuuksien kysellessä minun työstäni mumisin hyvin hiljaa vastaukseksi olevani mieheni matkassa namibiassa. tuli alemmuuskompleksi ja hiljainen mieli.
en voinut välttyä ajattelemasta omaa uraani. tässä vaiheessa ei kai voi enää puhua urasta, yli 18 kuukautta on kulunut siitä päivästä kun sain viimeksi tililleni rahaa tekemästi työstä. joka tapauksessa toive omasta sijoittumisesta työmaailmaan elää yhä, se päivä on vielä edessä. suunnitelmallisuus sen saavuttamiseen on vain pahasti vielä kesken.
maanantaina työni,"hyväntekeväisyystyöni", alkoi kuukauden loman jälkeen. kymmenet lujat halaukset ja ilonkiljahtelut saivat kaiken taas merkitykselliseksi kunnes tapasin myo:n uuden vapaaehtoisen. 19-vuotias juuri lukion lopettanut saksalainen poika oli mukanani liikuntatunnilla. juttelimme niitä näitä. jossain vaiheessa poika kysyi kuinka kauan olen vielä namibiassa, vastasin totuudenmukaisesti, että en ollenkaan tiedä, johon poika välittömästi vastasi uudella kysymyksellä että eikö minulla ole mitään tavoitteita elämässäni. hämmennyin, loukkaannuin, koska se osui ja upposi turhankin syvälle. mumisin taas hiljaa, että olen tullut namibiaan mieheni mukana, hänen työkomennukselleen. pojan ilme kertoi kaiken, hän oli määritellyt minut täysin tavoitteettomaksi (ei taida olla sana?), luuseriksi. taisin huokaista ja uskoin hänen katseensa sanoman. loppupäivä meni semmoisella tohinalla, etten asiaa ehtinyt ajattelemaan ennen kuin vasta kotiin ajaessani. kiukustuin, manasin pojan alimpaan helvettiin, ajattelin ettei minua, yli kymmentä vuotta vanhempaa naista puhutella noin.
onneksi en ole ainut, joka on joutunut pojan ilkeiden kommenttien kohteeksi. silti lähes viikko tapahtuneen jälkeen ajattelen asiaa yhä. millaisia tavoitteita minulla pitäisi olla? riittääkö se, että saan pelastusrenkaani poistumaan vyötäröltäni, jaksan tiskata säännöllisin väliajoin, saan kehitettyä uusia ja upeita herkkuja, jotka eivät jämähdä pelastusrenkaaseni, opin ohjaamaan hildaa niin, että pääsemme 15 estettä agility-radalla, tunnen itseni kokonaiseksi rakkaani rinnalla ja että yritän ymmärtää tätä ympäristöäni? ehkä edellä mainitut määrittävät ennemminkin tapaani suhtautua elämään kuin tavoitteitani. tai sitten ne ovat tämän hetkinen suojamuurini sitä tosiasiaa vastaan, että ammatillinen tavoitteellisuus on nollalukemissa.
suomi-memeni saapui torstaina. *riemu* . lauantaina aamupalalla naapuripöydän elämää ja maapalloa nähnyt hollantilaispariskunta kertoi meille elämästään. vuosikymmeniä miehen työ oli vienyt heitä eri puolille maailmaa. pariskunnasta huokui innostus ja rakkaus elämää kohtaan. mies oli ilmeisen menestynyt länsimaailman mittarin mukaan. naisen arki sisälsi jokapäiväisen 40 kilometrin pyörälenkin. se minkä imin heistä kärkkäästi itseeni oli miehen filosofia elämäntavastansa "go with the flow" eli anna virran viedä ilman turhia suunnitelmia, ota vastaan se mikä tulee eteen ja arvosta sitä.
joten jään makustelemaan vastaustani otsikon kysymykseen.
no goals, i go with the flow.

11. elokuuta 2010
koti
maanantai-iltana kapkaupungissa laskeutuu lentokone, minä astelen koneesta ulos siihen tuubiin, joka pitkin astellaan lentokenttärakennukseen. sydämessä läikähtää, tuntuu hyvälle ja huomaan ajattelevani, että tulin kotiin. samassa hetkessä iskee pelko ja säikähdys, ei tämä ole minun kotini. ristiriitaiset fiilikset. nytkö se on tapahtunut mistä kaikki afrikan matkaajat aina puhuvat? sydän on jäänyt tänne. ei ei ei. vielä aion ainakin hetken pyristellä vastaan. taitaa tulla taistelu sydän vs. järki.
martti ja hilda on kotona. martti on laihtunut huomattavasti, ei ole ruoka maistunut hoidossa. kylkiluut paistavat ja tuntuvat vielä enemmän. onneksi kotona on ruoka maistunut. leikattu polvi tuntuisi olevan kunnossa, vielä on istuma-asento jokseenkin huvittavan näköinen, mutta askel on symmetrinen. kolmen kuukauden hihnassa kiinni olemisen jälkeen oli ihana olla aamulenkillä ja nähdä kuinka tuo karvakorva nautti vapaana juoksemisesta rannalla.
ensi maanantaina alkaa työt. sähköpostista olen lukenut kuinka myo:lla on kiireistä, hiukan omatunto kolkuttaa, mutta aion silti pitäytyä sivussa maanantaihin saakka. onhan tässä näitä omiakin puuhia. toivon niin paljon, että rakas ystäväni tulisi meille vierailulle viikonlopuksi. olenko jo kertonut, että yksi läheisimmistä ystävistäni on muuttanut namibiaan, windhoekiin puoleksi vuodeksi, opintojen tähden? could i be more happy? nyt minulla on oma suomalainen meme täällä namibiassa. oma, joka tuntee ja tietää niin paljon.

5. elokuuta 2010
jotain rotia
tämä kolmikymppinen on ihmeesti laiskistunut bloggaaja. suomi-loma oli tosin niin täynnä toimintaa, että juuri ehdin hieman facebookata ja käydä katsomassa sähköpostia. niin ne vaan meni kolme viikkoa suomessa että hujahti. kyllä väliin mahtui ihanan kiireettömiä hetkiäkin meren äärellä, järvellä, ystävien kanssa, mummolassa, kotona äidin helmoissa. ehdinpä käydä tallinnassakin ystäväreissulla, viettää polttareitani -kiitos kaikille mukana olleille, istua saunassa noin sata kertaa ja ajaa vielä vesiskootterilla.
matkamme on jatkunut hollantiin, zwolleen. huomiseen saakka oleillaan täällä (miehellä työasioita), iltapäivällä jatketaan matkaa belgian puolelle isän puoleista perhettäni moikkaamaan. maanantaina lennetään kapiin ja tiistaina kotiin. arvatkaa vaan onko minulla ikävä marttia ja hildaa? ihan hillitön.
suomi-loma oli tarpeen, monellakin tapaa. huomasi mikä on tärkeää ja minkä taas voi jättää ilman haikeutta taakseen. huomasi mitä namibiassa on alkanut arvostaa ja mikä on siellä itselleen tärkeää. kolme viikkoa vaan on aivan liian lyhyt aika tavata kaikki ne ihmiset, jotka haluaisi. tavata vielä ihan ilman kiirettä ja takaraivossa kolkuttavaa ajatusta siitä, että ehkä vuoden päästä tapaa seuraavan kerran.
hollannissa sataa. on satanut koko päivän. on tämä vaan kaunis maa, talot ovat niin ihastuttavia, hyvin hoidettuja, eihän niissä voi asua kuin onnellisia ihmisiä, jotka pyöräilevät vihellellen pitkin kapeita kujia.

11. heinäkuuta 2010
mä oon kolmikymppinen
virallisena päivänä torstaina puhalsi kuuma itätuuli yöhön saakka. dyyneillä ihailtiin auringonlaskua ja ihmeteltiin elämää!
minä sain valita ravintolan. ranskalainen walviksessa, jälkkärit ja jälkkäridrinksut tulivat talon puolesta. drinksut olivat vain harmillisesti jotain vesimelonipohjaista. en kyennyt juomaan. edelleen ystäväni 18-vuotis synttärit kummittelee mielessä. mentiin hienosti säästämillämme rahoilla syömään isä camilloon, tilattiin vesimelonidrinksut, joista en ilmeisesti ole vieläkään toipunut. vesimeloni melonin muodossa minulle, kiitos.
loput kuvat ovat eiliseltä. päivä meni fun dog showssa. agility-ryhmä esiintyi. kylläpäs minua jännitti. kyseessä ei ollut kilpailu vaan ihan show. hilda oli ihan loistava. ei tehty yhtään virhettä.
ensin piti selvittää viisi estettä, niin että koira odottaa aloituspisteessä emännän mennessä viidennen esteen taakse.
radassa oli kymmenen estettä. varman päälle suunniteltu rata. nopea ja helppo. vielä ei olla niin pitkällä, että voisin käsimerkein keskeltä rataa hildaa ohjailla, joten on vaan pingottava niin lujaa kuin kintuistaan pääsee.
eiliset synttärijuhlat! aivan ihanat. paras mieli on ehdottomasti siitä, että huomasin ja ymmärsin kuinka monta hyvää ihmissuhdetta täällä on jo tullut luotua. secret garden bistro oli nappivalinta. ruoka, palvelu, ilmapiiri vertaansa vailla. bistro on majatalon yhteydessä. majatalo on hyvin hoidettu, kaunis ja viihtyisä sekä koiraystävällinen. mara ja hilda oli partyissa mukana. välillä huoneessa lepäämässä. ja juu, meidän koirat ei nuku sängyssä. ei ainakaan martti.
muruille oli oma peti käytössä.
seuravat kuulumiset onkin ehkä jo koti-suomesta.
7. heinäkuuta 2010
erään tytön tarina
vuonna 2005 tyttö oli 8-vuotias. äiti sairastui vakavasti ja menehtyi sairauteensa. koko ikänsä äiti oli saanut epileptisen kohtauksen sunnuntain vastaisena yönä kello kaksi. äiti oli tämän pienen tytön koko maailma. tytön maailma romahti. tyttö muutti isovanhempiensa luokse asumaan. vuonna 2006 tyttö sai ensimmäisen epileptisen kohtauksen, isoäiti vei tytön lääkäriin, lääkäri aloitti tutkimukset swakopmundissa tavoitteenaan lähettää tyttö windhoekiin tarkempiin tutkimuksiin. windhoekissa oli täyttä, tyttö ei koskaan päässyt jatkotutkimuksiin ja potilaskorttiin tuli diagnoosiksi epilepsia.
lääkäri määräsi tytölle lääkkeet. vuodesta 2006 asti tyttö on käynyt kerran kuukaudessa hakemassa lääkkeet sairaalasta, näkemättä koskaan muuta kuin sairaanhoitajan, joka on uusituttanut reseptin lääkärillä. potilaskortti on eiliseen päivään saakka täynnä reseptin uusimisia, jokaisessa uusimisessa pyydetään lukemaan vuonna 2006 määritelty status ja lääkkeiden annostus. tyttö on kiltisti popsinut samaa lääkettä samalla annostuksella vuodesta 2006. epileptiset kohtaukset ovat pahentuneet tytön isoäidin kuoltua helmikuussa 2009, kohtausten esiintyvyys on tiuhentunut nykyiseen 10-25 kohtaukseen päivässä.
moni on yrittänyt auttaa tyttöä matkan varrella, minä mukaanlukien. tulokset eivät ole olleet mairittelevia miltään kantilta. maanantaina tytölle läheinen opettaja päätti lähteä nyt 13-vuotiaan tytön mukaan uusimaan reseptiä ja vaatimaan lääkärin tapaamista. tyttö ja opettaja olivat sairaalassa aamuseitsemästä lounasaikaan, minä menin jatkamaan lounasajan jälkeen. odotimme ja odotimme. kohtauksia tuli odotusaikana ainakin kymmenen. kohtaukset eivät ole suuria tai kestoltaan 15 sekuntia pidempiä, tyttö on tajuissaan, mutta vartalo kouristelee kuitenkin hurjasti ja kohtaukset vievät kaikki voimat. ärsykkeenä kohtauksille on mikä tahansa voimakkaampi tunne, oli se sitten jotain iloista, jännittävää, ikävää tai kiukkua. mitä tahansa.
lääkärin huoneeseen päästyämme olimme onnekkaita, sillä lääkäri oli uusi sairaalassa ja hän otti tytön tilan vakavissaan. kuultuaan tytön tarinan minulta hän otti tytön samantien osastolle tarkkailuun. hyvä sinänsä. mutta ei mitään puhettakaan, että tyttöä tutkittaisiin sen kummemmin. testataan vaan eri lääkkeitä ja niiden vaikutusta. edes verikokeita ei oteta, verensokeri kylläkin mitattiin. röntgenistä tai tarkemmista aivosähkökäyristä ei voi edes haaveilla.
tytön äiti ja isoäiti ovat molemmat kuolleet tässä samassa sairaalassa, tytön ollessa paikalla. tyttö nieleskeli ja nieleskeli. yritti tukahduttaa itkuaan. lopulta tyttö sai voihkaistua; miss, the only thing i can see is my mom's face ja sitten tuli kyyneleet vuolaina pienen pienien ja hentojen nyyhkäysten kera. osastolle päästyämme tyttö alkoi kertoa tarinaansa ja tiesinhän minä jo ennen tarinaakin, että tämä tyttö on aivan erityisen erityinen lapsi. niin kovin hentoinen ja herkkä, mutta vahva ihminen, joka luo ympärilleen aina iloa. 12-vuotiaasta saakka tyttö on pitänyt huolta isoisästään ja isosiskostaan, joka huitelee pitkin kyliä. tyttö ei koskaan valita mistään, kyseenalaistaa sitäkin enemmän kyllä. tyttö on akateemisesti hyvin lahjakas, aina tilastojen kärkipäässä ja kylläpä tyttö oli myös luotsaamassani lentopallojoukkueessa ja ihan vielä joukkueensa kapteenina.
tytön suurin toive eilen oli, että isosisko tulisi sairaalaan yöksi, nukkumaan hänen viereensä. me odotimme ja odotimme kunnes isosisko tuli seitsemän jälkeen illalla. huojentunein mielin jätin tytön ja aamulla vieraillessani sairaalassa sain kuulla, että isosisko oli käynyt vain vierailemassa. huoneen kaikkien muiden lasten äidit olivat tietysti viettäneet yönsä sairaalassa. urhea tyttö oli ollut yksin ja mielessä oli ollut varmasti monen monta surullista asiaa.
on niin turhauttava olo, mitään muuta en voi tehdä kuin käydä vierailemassa sairaalassa ja rohkaista tytön mieltä. eilen lääkitystä vaihdettiin ihan tuosta vaan, kohtauksia ei ole tullut lääkityksen vaihduttua. kai se pitäisi ottaa positiivisena asiana vastaan.
pienen pientä toivoa paremmasta on, sormet ristissä toivon, että medicos del mundo auttaisi tyttöä.

luokkaretkellä
tälläisella kokoonpanolla meni viime viikonloppu. reissumme kohteena oli ihastuttavan pieni ja piskuinen omaruru. 250 kilometrin päässä rannikosta. vierailimme suklaatehtaalla, taidepajalla, jossa veistetään puunjuurista kaikkea jännittävää, tornissa sekä leirintäalueen omistajan rakennusvaiheessa olevassa savitalossa, jonka puutarha oli vehreyttä täynnä ja olipa siellä mehiläisyhdyskuntiakin hunajaa tekemässä vai olikohan ne sittenkin ampiaisia, kummat tekee hunajaa? niin ja vierailtiinhan me myös pajalla, jossa kierrätetystä paperista tehdään uutta paperia ja uusiokäytetään lasia. africat-järjestö tuli leirintäalueellemme antamaan esitelmän isoista kissoista. esitelmän lopuksi lapset saivat antennilla varustetun kaulapannan, minkä jälkeen he saivat piilotua ja me saimme etsiä lapsia puskista jäljityslaitteiden avulla. voitte arvata kuinka hauskaa se oli lasten mielestä.
pakko todeta, että en osannut pyörittää hulahulaa enää, viisi kierrosta taisi olla ennätykseni. byaah. ehkä otan tavoitteekseni oppia sen taidon sitten, kun olen kolmikymppinen. eli huomenna. byaah.
lauantaiaamuna heräsin jo neljältä, lapset eivät malttaneet olla millään hiljaa. siinä kiukkuisena ajattelin, että nyt lopppu minun pestini myo:lla. mutta lauhduin päivän mittaan ja olipa ihan mainio reissu.
1. heinäkuuta 2010
suomi-loma
vihdoin meidän loma on varmistunut. suomeen lähdetään matkaamaan vajaan kahden viikon päästä. loma kutistui neljästä viikosta kolmeen, byaah! kotimaisemissa olemme 15.7 - 5.8.
meidän eloon ei sen kummempia kuuluu. itätuuli oli ja meni, mutta kyllä se melkein kaksi viikkoa jaksoikin puhaltaa. oih, sitä ihanaa hellettä. maanantaina iltapäivällä lämpötila vain romahti yhtäkkiä, ainakin sen 10 astetta. usvamassa saapui mereltä tuoden kylmän ilman mukanaan. tuntui kuin olisi hypännyt kylmäaltaaseen saunasta.
myo on vienyt leijonanosan ajastani. viikonlopuksi lupauduin lyhyellä varoitusajalla lähtemään kutosluokkalaisten kanssa luokkaretkelle, valvojaksi. onneksi järjestelyvastuu on toisella opella. liekö tuo suklaatehtaaseen tutustuminen ollut se ratkaiseva tekijä päätöstäni tehdessä? matkaamme viehättävään omaruruun. pieneen ja piskuiseen kylään, jossa on paljon taiteilijoita eri aloilta.
hilda alkaa olla ihan valmis agility-näytökseen. kunhan emäntä vaan muistaisi antaa oikeat merkit oikeaan aikaan. viikon päästä lauantaina on siis agility-näytös sekä minun kolmekymppiset.
mikäköhän kulttuurishokin vaihe tulee puolentoista vuoden jälkeen? paljon on ollut angstia ilmassa viime viikot. minä olen hermoromahduksen partaalla tämän liikenteen kanssa, kaupungeissa ja asutusalueilla ajetaan ihan normaalisti, mutta tuo tie siinä välissä on ihan kammottava.
ihan parasta tällä hetkellä on, että me tullaan ihan pian suomeen. onhan silloin vielä mansikka -ja herneaika?

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)