mä oon kolmikymppinen

virallisena päivänä torstaina puhalsi kuuma itätuuli yöhön saakka. dyyneillä ihailtiin auringonlaskua ja ihmeteltiin elämää!



minä sain valita ravintolan. ranskalainen walviksessa, jälkkärit ja jälkkäridrinksut tulivat talon puolesta. drinksut olivat vain harmillisesti jotain vesimelonipohjaista. en kyennyt juomaan. edelleen ystäväni 18-vuotis synttärit kummittelee mielessä. mentiin hienosti säästämillämme rahoilla syömään isä camilloon, tilattiin vesimelonidrinksut, joista en ilmeisesti ole vieläkään toipunut. vesimeloni melonin muodossa minulle, kiitos.


loput kuvat ovat eiliseltä. päivä meni fun dog showssa. agility-ryhmä esiintyi. kylläpäs minua jännitti. kyseessä ei ollut kilpailu vaan ihan show. hilda oli ihan loistava. ei tehty yhtään virhettä.



ensin piti selvittää viisi estettä, niin että koira odottaa aloituspisteessä emännän mennessä viidennen esteen taakse.



radassa oli kymmenen estettä. varman päälle suunniteltu rata. nopea ja helppo. vielä ei olla niin pitkällä, että voisin käsimerkein keskeltä rataa hildaa ohjailla, joten on vaan pingottava niin lujaa kuin kintuistaan pääsee.



eiliset synttärijuhlat! aivan ihanat. paras mieli on ehdottomasti siitä, että huomasin ja ymmärsin kuinka monta hyvää ihmissuhdetta täällä on jo tullut luotua. secret garden bistro oli nappivalinta. ruoka, palvelu, ilmapiiri vertaansa vailla. bistro on majatalon yhteydessä. majatalo on hyvin hoidettu, kaunis ja viihtyisä sekä koiraystävällinen. mara ja hilda oli partyissa mukana. välillä huoneessa lepäämässä. ja juu, meidän koirat ei nuku sängyssä. ei ainakaan martti.









muruille oli oma peti käytössä.



seuravat kuulumiset onkin ehkä jo koti-suomesta.

erään tytön tarina

vuonna 2005 tyttö oli 8-vuotias. äiti sairastui vakavasti ja menehtyi sairauteensa. koko ikänsä äiti oli saanut epileptisen kohtauksen sunnuntain vastaisena yönä kello kaksi. äiti oli tämän pienen tytön koko maailma. tytön maailma romahti. tyttö muutti isovanhempiensa luokse asumaan. vuonna 2006 tyttö sai ensimmäisen epileptisen kohtauksen, isoäiti vei tytön lääkäriin, lääkäri aloitti tutkimukset swakopmundissa tavoitteenaan lähettää tyttö windhoekiin tarkempiin tutkimuksiin. windhoekissa oli täyttä, tyttö ei koskaan päässyt jatkotutkimuksiin ja potilaskorttiin tuli diagnoosiksi epilepsia.

lääkäri määräsi tytölle lääkkeet. vuodesta 2006 asti tyttö on käynyt kerran kuukaudessa hakemassa lääkkeet sairaalasta, näkemättä koskaan muuta kuin sairaanhoitajan, joka on uusituttanut reseptin lääkärillä. potilaskortti on eiliseen päivään saakka täynnä reseptin uusimisia, jokaisessa uusimisessa pyydetään lukemaan vuonna 2006 määritelty status ja lääkkeiden annostus. tyttö on kiltisti popsinut samaa lääkettä samalla annostuksella vuodesta 2006. epileptiset kohtaukset ovat pahentuneet tytön isoäidin kuoltua helmikuussa 2009, kohtausten esiintyvyys on tiuhentunut nykyiseen 10-25 kohtaukseen päivässä.

moni on yrittänyt auttaa tyttöä matkan varrella, minä mukaanlukien. tulokset eivät ole olleet mairittelevia miltään kantilta. maanantaina tytölle läheinen opettaja päätti lähteä nyt 13-vuotiaan tytön mukaan uusimaan reseptiä ja vaatimaan lääkärin tapaamista. tyttö ja opettaja olivat sairaalassa aamuseitsemästä lounasaikaan, minä menin jatkamaan lounasajan jälkeen. odotimme ja odotimme. kohtauksia tuli odotusaikana ainakin kymmenen. kohtaukset eivät ole suuria tai kestoltaan 15 sekuntia pidempiä, tyttö on tajuissaan, mutta vartalo kouristelee kuitenkin hurjasti ja kohtaukset vievät kaikki voimat. ärsykkeenä kohtauksille on mikä tahansa voimakkaampi tunne, oli se sitten jotain iloista, jännittävää, ikävää tai kiukkua. mitä tahansa.

lääkärin huoneeseen päästyämme olimme onnekkaita, sillä lääkäri oli uusi sairaalassa ja hän otti tytön tilan vakavissaan. kuultuaan tytön tarinan minulta hän otti tytön samantien osastolle tarkkailuun. hyvä sinänsä. mutta ei mitään puhettakaan, että tyttöä tutkittaisiin sen kummemmin. testataan vaan eri lääkkeitä ja niiden vaikutusta. edes verikokeita ei oteta, verensokeri kylläkin mitattiin. röntgenistä tai tarkemmista aivosähkökäyristä ei voi edes haaveilla.

tytön äiti ja isoäiti ovat molemmat kuolleet tässä samassa sairaalassa, tytön ollessa paikalla. tyttö nieleskeli ja nieleskeli. yritti tukahduttaa itkuaan. lopulta tyttö sai voihkaistua; miss, the only thing i can see is my mom's face ja sitten tuli kyyneleet vuolaina pienen pienien ja hentojen nyyhkäysten kera. osastolle päästyämme tyttö alkoi kertoa tarinaansa ja tiesinhän minä jo ennen tarinaakin, että tämä tyttö on aivan erityisen erityinen lapsi. niin kovin hentoinen ja herkkä, mutta vahva ihminen, joka luo ympärilleen aina iloa. 12-vuotiaasta saakka tyttö on pitänyt huolta isoisästään ja isosiskostaan, joka huitelee pitkin kyliä. tyttö ei koskaan valita mistään, kyseenalaistaa sitäkin enemmän kyllä. tyttö on akateemisesti hyvin lahjakas, aina tilastojen kärkipäässä ja kylläpä tyttö oli myös luotsaamassani lentopallojoukkueessa ja ihan vielä joukkueensa kapteenina.

tytön suurin toive eilen oli, että isosisko tulisi sairaalaan yöksi, nukkumaan hänen viereensä. me odotimme ja odotimme kunnes isosisko tuli seitsemän jälkeen illalla. huojentunein mielin jätin tytön ja aamulla vieraillessani sairaalassa sain kuulla, että isosisko oli käynyt vain vierailemassa. huoneen kaikkien muiden lasten äidit olivat tietysti viettäneet yönsä sairaalassa. urhea tyttö oli ollut yksin ja mielessä oli ollut varmasti monen monta surullista asiaa.

on niin turhauttava olo, mitään muuta en voi tehdä kuin käydä vierailemassa sairaalassa ja rohkaista tytön mieltä. eilen lääkitystä vaihdettiin ihan tuosta vaan, kohtauksia ei ole tullut lääkityksen vaihduttua. kai se pitäisi ottaa positiivisena asiana vastaan.

pienen pientä toivoa paremmasta on, sormet ristissä toivon, että medicos del mundo auttaisi tyttöä.

luokkaretkellä

tälläisella kokoonpanolla meni viime viikonloppu. reissumme kohteena oli ihastuttavan pieni ja piskuinen omaruru. 250 kilometrin päässä rannikosta. vierailimme suklaatehtaalla, taidepajalla, jossa veistetään puunjuurista kaikkea jännittävää, tornissa sekä leirintäalueen omistajan rakennusvaiheessa olevassa savitalossa, jonka puutarha oli vehreyttä täynnä ja olipa siellä mehiläisyhdyskuntiakin hunajaa tekemässä vai olikohan ne sittenkin ampiaisia, kummat tekee hunajaa? niin ja vierailtiinhan me myös pajalla, jossa kierrätetystä paperista tehdään uutta paperia ja uusiokäytetään lasia. africat-järjestö tuli leirintäalueellemme antamaan esitelmän isoista kissoista. esitelmän lopuksi lapset saivat antennilla varustetun kaulapannan, minkä jälkeen he saivat piilotua ja me saimme etsiä lapsia puskista jäljityslaitteiden avulla. voitte arvata kuinka hauskaa se oli lasten mielestä.

pakko todeta, että en osannut pyörittää hulahulaa enää, viisi kierrosta taisi olla ennätykseni. byaah. ehkä otan tavoitteekseni oppia sen taidon sitten, kun olen kolmikymppinen. eli huomenna. byaah.

lauantaiaamuna heräsin jo neljältä, lapset eivät malttaneet olla millään hiljaa. siinä kiukkuisena ajattelin, että nyt lopppu minun pestini myo:lla. mutta lauhduin päivän mittaan ja olipa ihan mainio reissu.

suomi-loma

vihdoin meidän loma on varmistunut. suomeen lähdetään matkaamaan vajaan kahden viikon päästä. loma kutistui neljästä viikosta kolmeen, byaah! kotimaisemissa olemme 15.7 - 5.8.

meidän eloon ei sen kummempia kuuluu. itätuuli oli ja meni, mutta kyllä se melkein kaksi viikkoa jaksoikin puhaltaa. oih, sitä ihanaa hellettä. maanantaina iltapäivällä lämpötila vain romahti yhtäkkiä, ainakin sen 10 astetta. usvamassa saapui mereltä tuoden kylmän ilman mukanaan. tuntui kuin olisi hypännyt kylmäaltaaseen saunasta.

myo on vienyt leijonanosan ajastani. viikonlopuksi lupauduin lyhyellä varoitusajalla lähtemään kutosluokkalaisten kanssa luokkaretkelle, valvojaksi. onneksi järjestelyvastuu on toisella opella. liekö tuo suklaatehtaaseen tutustuminen ollut se ratkaiseva tekijä päätöstäni tehdessä? matkaamme viehättävään omaruruun. pieneen ja piskuiseen kylään, jossa on paljon taiteilijoita eri aloilta.

hilda alkaa olla ihan valmis agility-näytökseen. kunhan emäntä vaan muistaisi antaa oikeat merkit oikeaan aikaan. viikon päästä lauantaina on siis agility-näytös sekä minun kolmekymppiset.

mikäköhän kulttuurishokin vaihe tulee puolentoista vuoden jälkeen? paljon on ollut angstia ilmassa viime viikot. minä olen hermoromahduksen partaalla tämän liikenteen kanssa, kaupungeissa ja asutusalueilla ajetaan ihan normaalisti, mutta tuo tie siinä välissä on ihan kammottava.

ihan parasta tällä hetkellä on, että me tullaan ihan pian suomeen. onhan silloin vielä mansikka -ja herneaika?

elossa, vielä vaan.

miehen jeesussandaalit sambian reissun jälkeen. kuva ei vastaa todellisuutta. kengät murenivat jalkoihin. noh, olihan noilla jo 12 vuotta ikää. viimeksi olivat käytössä ehkä kahdeksan vuotta sitten.

en voi taas kuin toistaa itseäni. mihin tämä kaikki aika menee? viime päivät, vaiko jo viikot on menneet tohisten kaikenlaista.

olen päättänyt pitää kolmikymppiset. olen potenut alitajuisia kriisejä ikääntymisestä. voi olla vaan helpottunut siitä, että on kaukana suomesta ja sen yhteiskunnan odotuksista. juu, ei ole uraa. ei ole lasta enkä ole naimisissa (mutta se vaade sentään toteutuu, vaikkakin myöhässä). namibiassa lapsia tuntuu sikiävän tiiviiseen tahtiin. ikäni paljastuttua olen kohdannut ihan liian usein järkyttyneitä katseita, koska olen jo näin vanha ja lapseton. avioliitto tai yksi elämän läpi kestävä parisuhde ei ole täällä niin suuressa arvossa kuin siellä. lapsia tehdään, koska äidiksi tultua on vasta nainen, kärjistetysti sanottuna.

viikonloppujen lauantaiaamut ovat menneet koripalloharkoissa ja rantalentistä pelatessa, myo molemmissa takana. sosiaalinen elämä on tuntunut räjähtävän käsistä. menoa tuntuu riittävän joka illalle. ensi viikonloppu on pyhitetty kodille ja yhdessäololle -minähän alan jo kuulostaa kolmikymppiseltä...

kasiluokkani pojat ovat vieneet yöuneni. murrosiän mukana tuomat hormoonihurmokset näkyvät ikävänä ja sopimattomana käytöksenä. puhuttelu tehoaa korkeintaan kahdeksi päiväksi. ei kenelläkään olisi mitään vinkkiä jakaa kuinka 14-vuotiaan saa hiljenemään ja keskittymään, ajattelemaan tulevaisuuttaan?

niin ja oltiinhan me maran kanssa taas windhoekissa pyörähtämässä. lääkäri oli oikein tyytyväinen maran kuntoutumisen etenemiseen. minä olin rinta pörheänä ja niin ylpeänä martista. raju meno on kotona alkanut jatkua, hildan kanssa painitaan täyttä päätä, minä huokailen järkytyksestä vieressä.

suomeen tulo lähestyy, stressikäyrä nousee tai tänään se laski vihdoin, kun miehelle myönnettiin loma vitkuttelujen jälkeen. meinasi tulla jo pysyvä sotatila kotitantereelle aiheesta. päivämäärien ja lentojen kanssa on venkslattu jo viikkoja. ehkä ne nyt sitten varmistuvat ja lentolipuista tulee todellisuutta.

viikonloppuna harmitti, että ei voinut ilakoida prinsessahäistä. olen saanut tyytyä etanavauhtia avautuviin iltalehden kuviin. nekin ovat olleet niin liikkiksiä, olisin halunnut nähdä ne häät. muistan, kun pienenä prinsessa dianan ja charlesin häitä seurasin äidin kanssa telkkarista, siinä oli jotain niin taianomaista.

huomisen (23.6) päivänsankareille tuhannesti onnea, virtuaalihalaukset ja monta lämmintä ajatusta!!!!

säästä olen jaksanut marista viime postauksissa paljon. nyt on kerrottava, että viime keskiviikkona alkoi itätuuli puhaltaa ja sehän tarkoittaa sitä, että hiekkaa on lentänyt ilmassa kilokaupalla, lämpötila on kohonnut 30 asteeseen ja illat ovat olleet niin lempeitä. rakastan itätuulta.

karvapatterit

paras keino heti sähköllä lämpiävän patjan rinnalla on linnoittautua vilttejen alle, karvapatterit kainalossa.

olen kironnut tätä rannikon ilmaa jo monta päivää. viime vuonna kesäkuu vietettiin suomen lämmössä. miksei täällä voida rakentaa taloja jonkinlaisilla eristeillä? nämä laattalattiat ja jokaisessa ikkunassa olevat raot päästävät kaiken kylmän kosteuden sisään.

en ole kyennyt auringonlaskun ja -nousun välillä muuhun kuin valittamiseen. paitti silloin kun nuo karvapatterit ovat kainalossa, olleet mielellään puolisen tuntia. silloin voi tuntea olevansa joten kuten normaalilämpöinen, mutta annas olla kun vilttiä raottaa. valitus alkaa uudestaan. niin ja on se valituksen virta aika vakio myös päiväsaikaan.

jos ei ole vielä tullut selväksi niin viimeistään nyt; afrikassa on kylmä.

ps. windhoekissa oli kuulema -5,5 tänä aamuna. mikä tätä maailmaa vaivaa?

waca waca!!

minusta tämä koko maa on ollut ihan jalkapallon mm-kisapimennossa, kunnes tuli tämä päivä. jokainen huutaa bafanaa. huomenna loppuu kaikkialla kaikki muu kuin teeveen katsominen kello kolmelta. myo on kiinni huomisen. en olisi uskonut.

pitäisi olla maa, jota kannattaa. ei ole. valitsisinko kameruunin, espanjan vai italian?

meilläkin kanava kääntyi avajaisiin ja tengo la camisa negra soi. minäkin pääsin kisatunnelmaan. tai en ehkä ihan kisatunnelmaan, mutta vuoteen 2005, valenciassa. silloin biisi soi kaikkialla ja koko ajan. aluksi se oli niin mainio ja sai tanssijalat salsaamaan, kunnes iski biisiähky. tänään oli noustava ihan ylös sohvalta ja kokeiltava, että vieläkö sitä lanteet taipuu salsaan. taipuihan ne, ainakin lähes.

waca waca!

mm-kisojen tunnusbiisin olen onnistunut kuulemaan vain kerran ja silloinkin vain hieman lopusta.

alicia keys astuu nyt lavalle!! tuliskohan sieltä in new york, concrete jungle where dreams are made of...

toivon niin, että kisat onnistuvat ja etelä-afrikasta välittyy lämmin kuva ympäri maailmaa.

waca waca.

herätys, hoi!

herätys lähinnä minulle. blogihiljaisuutta on kestänyt ihan liian kauan, sama virsi on soinut jo liian kauan aikaa tällä sivustolla. kun arjessa tapahtuu muutoksia kaikki mullistuu aina hetkeksi ja on vaikea löytää hetkiä, jolloin ehtisi purkaa tuntojaan millään tapaa järkevästi. minusta tuntuu kuin olisin matkustanut rannikon ja windhoekin väliä liian usein. viettänyt kaikki päivät silti myo:lla ja terapoinut martin jalkaa aina kun on ollut aikaa. ehkäpä noista edellisistä on sitten minun arki koostunut viimeiset viikot.

martin polvi on alkanut kuntoutua lupaavasti. lääkäri tosin totesi, että martti on yliherkkä kivulle, no se jo tiesimme. pieni poloinen, mutta niin urhea. kolme windhoekin reissua ihan tässä kolmen viikon sisällä on todistanut sen, että martti on uskomattoman kiltti koira. niin kuuliainen ja kunnioittava. toisten nurkissa asuessa ei ilmennyt mitään ongelmia. ainut harmistus oli ikuinen karvanlähtö. veikkaanpa, että vieläkin windhoekista löytyy valkoista karvaa ärsytykseen asti. pahoittelut siitä.

viime viikonloppuna vierailtiin siis kolmannen kerran pääkaupunkissa. maran jalan lisäksi oli vierailuun toinenkin aihe. kapin muuttaneet ystävät. vietettiin sitten ihan ikimuistoinen ilta. opeteltiin tanssimaan rennoilla lanteilla. onnistuikohan meistä kukaan siinä open mielestä? hauskaa oli joka tapauksessa.

martti ja vieraskotimme kissa footloose ovat ehtineet hieroa hienovaraisesti ystävyyttä. näin pitkälle on päästy. tämä nousee hellyttävyydessään kyllä ihan maran ja hildan yhteisten yöunien tasolle. mara ja footloose antoivat toisilleen tilaa, mara oli oikea gentleman, ei jahdannut footloosia ollenkaan, lähestyi vain aina kohteliaasti ja tirauttipa muutamat itkutkin, kun footloosin arvokkuus ei sallinut läheistä kontaktia.

hilda on viettänyt kotielämää. viikkojen piristyksenä on ollut vain agility. naapurin poika ei päässytkään muuttamaan silloin muutama viikko sitten. hildan onni. on ollut joku, jonka kanssa viettää aikaa, kun muu perhe huitelee pääkaupungin lääkärireissuilla. ihan just me lähdetään hildan kanssa taas agilityyn. viime viikolla agility-ohjaaja esitti toiveen, että osallistuisimme agility-näytökseen heinäkuussa. muistatko mikko, kun oltiin viime heinäkuussa katsomassa sitä näytöstä? nyt olisi sitten mun ja hildan vuoro esittää taitomme siellä. kunpa se tulisi ennen suomen matkaa. olisi niin hauska nähdä mitä käy, kun on yleisöä paikalla.

aurinkoista viikon jatkoa!!

ps. täällä on edelleen järkyttävän kylmä. aamulla makkarin lämpötila oli 16 astetta, vaikka ovi oli melkein kiinni ja meitä oli neljä tuhisemassa samassa huoneessa ja patteri huusi täysillä.

kesäkuun eka!

se olisi sitten ihan ihkaoikean varmasti kesä suomessa. onnelliset! muistakaa nauttia. minun sisäinen vuodenaikojen tajuni ei ole vielä kääntynyt namibiaan. just nyt on hirmuinen tarve olla vihreyden keskellä, unohtaa mustat ja harmaat vaatteet. vaatteista ja väreistä puheenollen... koko namibian kesän olen kulkenut suomitalvelle tyypillisessä vaatevärityksessäni, tai oikeastaan värittömyydessä eli niissä harmaissa ja mustissa ja nyt kun täällä olisi talvi niin mieli halajaa värejä ja sitä kesää.

harmaus, kylmyys ja usva vaan jatkuvat täällä. viiden jälkeen iskee ihan humahtaen sisuskaluihin ulottuva kylmyys, aurinko on silloin jo lähellä taivaanrantaa eikä jaksa lämmittää. tänään on siis otettava takki mukaan töihin.

minä haaveilin, että tulisimme suomeen juhannukseksi. se haave ei toteudu, tällä hetkellä katsellaan josko viikolla 28 päästäisiin lähtemään. martin polvi on kaiken takana. perjantaina tiedetään lisää, kun tikit poistetaan ja viisas eläinlääkäri kertoo mielipiteensä. uskoisin, että kuntoutus on lähtenyt mallikkaasti käyntiin. kävellessä mara käyttää jalkaa jo symmetrisesti, paino menee puolelta toiselle, mutta heti vauhdin lisääntyessä leikatun jalan käyttö unohtuu kokonaan ja mara menee vain kolmella jalalla.

arvatkaas minne päästään tänään? ikuisuuksia jo haluan kokea -listallani on ollut flamenco-esitys. espanjalainen ryhmä on saapunut walvis bayhin ja tänään heillä on konsertti. luvassa siis sydäntäriipivää draamaa. aah!

sitä ennen on myo:n henkilökunnan palaveri ja muutamat liikkatunnit.

ps. netti on temppuillut viime päivät ja en ole päässyt kommentteihin vastaamaan, lukemaan kylläkin.

kuumaa glögiä

glögiä manteleilla, rusinat on vihollisia. ei auta kuin vain hyväksyä todellisuus ja elää sen kanssa. kylmä on ja se pirun talvikin. miksei namibia voinut vastata niitä mielikuvia kuumasta afrikasta? töistä kotiuduttuani tunsin olevani umpijäässä. joulusta saakka ollut marlinin glögipullo jääkaapin ovessa ratkaisi ongelman ja sulatti jään. kynttilät palavat aina kotona ollessa ja uunissa kannattaa tehdä ruokaa. kaikki lämpö mitä suinkin saa luotua on tarpeellista.

viikko sitten oli lähes 30 astetta lämpimämpää. kehtasin vielä narista.

perjantaisin minulla on neljä liikuntatuntia putkeen, tänään puhalsi tuuli niin voimakkaasti, että hiekka sattui silmiin, oli lähes mahdoton nähdä eteen. hetken aikaa siinä ähellyttäemme päätin luovuttaa ja keräsin kersat katoksen alle. olo oli kaikkea muuta kuin luova sen hiekkakuorrutuksen alla, joten muuhun en kyennyt kuin vapaamuotoiseen rupatteluun lasten kanssa. mukavaahan se oli. kai sitä välillä voi ihan jutuskellakin.

tänään olemme kokkailleet kotona, naapurin pojan kanssa. pojan, joka muuttaa ensi viikolla pois long beachilta. sinne menee sitten ainut jäljellä oleva kaveri tästä unessa olevasta aavekylästä. sekä myös korvaamaton hilda-fani ja koirien hoitaja.

pahoittelut marmatuksesta.

huomenna olisi swakopissa saksalaisten karnevaalit. liikenteeltä suljettu 50 metrin pätkä katua, kylmää kaljaa ja varmaan jotain typeriä hattuja. jaksaiskohan sitä innostua?