namibian medical board yllätti minut toden teolla. vaikkakin reaktioni on ollut jokseenkin vaisu ja väsähtänyt, kulahtanut. keskiviikkona tuli sähköposti, että hakemukseni on hyväksytty, fysioterapeutiksi. mutta aikamoisilla ehdoilla. ensin on oltava 18 kuukautta harjoittelija. kahdeksantoista kuukautta. what? what? what? ja tuon 18 kuukauden aikana on harjoiteltava vähintään 200 tuntia elektroterapiaa (kuinka monella eri tavalla sitä uä:n päätä voi pyörittää?), 150 tuntia manuaalista terapiaa (odotan innolla), 20 tuntia palovammojen hoitoa (aiheellista) ja 50 tuntia special treatmenttejä (mitä ikinä se mahtaakaan sisältää). mutta juu, pääsen sentään harjoittamaan ammattiani, olkoon se sitten valvojan silmien alla.
mutta, mutta. pääsen aloittamaan harjoittelun aikaisintaan toukokuussa, olisin valmis silloin, kun meidän on aika jättää namibia. toisaalta taas ihan varmaksi ei voi sanoa miten pitkäksi tämä pesti täällä venyy. olisipa sitten ainakin jossain vaiheessa virallisesti ne fyssarin paperit täälläkin.
ongelmaksi meinaa myös muodostua se kuinka voin jättää myo:n. olen juuri päässyt sisälle toimintaan, tykkään valtavasti työstä ja kyllä ne lapset vaan antaa niin paljon. tänään sain aloittaa viikonloppuni 20 pikkutenavan lujan halauksen saattelemana. liikutuksen määräni on melkoisen suuri, kun neljäsluokkalaiset pääsevät kirjastoon, useimmat ellei kaikki ensimmäistä kertaa eläissään ovat saaneet kirjoja luettavaksi myo:lla ja saadessani olla siinä mukana en voi kuin liikuttua. tenavien silmät suorastaan hehkuvat palavaa intoa kirjoja kohtaan, kirjat tulevat luetuksi päivässä ja seuraavan päivänä jonotetaan taas kirjaston ovella kohti uusia lukuelämyksiä. lapset uppoutuvat kirjoihin, suut mumisevat hiljaa ja sormet ovet valmiina kääntämään sivua.
että miten jättää se taakseen? muutos on aina kantava voima, mutta ehkä vielä hetken haluan pysyä tässä. oi jospa se onnistuisi, että voisin jotenkin puolittaa aikani harjoittelun ja myo:n suhteen. mutta entä jos harjoitteluaikani vaihtuu sitten 36 kuukaudeksi? ja se tarkoittaa jo kolmea vuotta.
19. helmikuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Tuntuu siltä että siellä päin maailmaa lapset säilyttävät pitkään sen viattomuuden ja yksinkertaisista asioista iloitsemisen taidon, joka täällä menetetään suurin piirtein kun opitaan puhumaan :/ Kiljutaan kaupassa kun ei saada taas jotain uutta lelua ja aina vaan pahenee mitä vanhemmaksi tulevat...
Elämäsi kuulostaa niin hyvältä siellä :) Uusia haasteita ja kaikkea. Kuka tietää, jos päätättekin jäädä hiukan pidemmäksi aikaa ;)Saisitko muuten siitä harjoittelusta palkkaa? Ja voisitko tehdä sitä siellä Walviksessa?
Voi vaikeita päätöksiä! Toisaalta puntarissa ammatitaidon käyttö ja kehittäminen (+se pätevyys siellä), toisaalta MYO-työn antama ilo, viisaus, kauneus, tyydytys...josta ei sinänsä jää paperia käteen, mutta joka varmasti jättää sydämeen ikuisen jäljen. Ja tietysti antaa taitoja ja tietoa! Voisitko todella jakaa jotenkin aikaa, ettei sun tarttis kokonaan jättää lapsia, teksteistäsikin välittyy se into,sitoutuneisuus ja rakkaus, jota koet heitä kohtaan!
Aika pitkä pätkä tuo 18 kk! Mukavaa että viihdyt lapsien kanssa, selkeästi oma ala :)
Itekin lähden kuukauden päästä pikkuisia katsomaan neuvolaharjoitteluun!
p.s. Pakkasta -30C
Kylläpä ne taas keksivät! Toivotan selkeää päätä päätöksentekoon.
mila - kyllä ne lapset osaa olla hankalia täälläkin, syyt ovat erit vain. walviksessa on harjoittelupaikkani ja saisinpa siitä ihan oikeaa palkkaakin, jos vain joskus työluvan vielä saan siihen, että pääsen harjoittelemaan. siinä sitten on taas taisteltavaa.
savu - haaveissa on ajan jakamaminen, tosin pitää pohtia sitä, että onko se käytännössä mahdollista. kaippa se päätös syntyy, tavalla tai toisella tai sitten namibia päättää puolestani...
jukka - koskakohan se pakkanen hellittää? neuvolaan, pieniä taaperoita, uih! terveisiä.
veera - niinpä. katotaan kuin käy tuon työluvan kanssa.
Lähetä kommentti