katastrofi toisen perään

tämä viikko on mennyt vähän niin, että mikään ei ole oikein mennyt mitenkään muuten kuin väärin. on tullut tuomio, että en pääse koirien kanssa uuteen kohdemaahan ennen kuin vasta 8.3 (hildan tehosterokotuksen pitää olla 30 päivää vanha ja uudessa kohdemaassa ei ota eläinlääkäri vastaan kuin ke, to ja pe), muuttofirma stuttaford van lines (en yleensä julkaise nimiä, mutta nyt on pakko) on ollut täydellinen floppi, poliisi on itkettänyt minua ihan täyttä päätä, tänään pankkiautomaatilla joku yritti houkutella minua näyttämään omalla kortillani kuinka automaattia käytetään (daa!), vuokraemäntä haluaa minut ennen aikojaan ulos asunnosta, mara on saanut kenneliyskän (saattaa vaikeuttaa uuteen maahan pääsemistä), olen syönyt samaa soijamössöä sunnuntaista asti (oma vika), en ole ehtinyt kertaakaan myo:lle, hävitin vuokra-auton avaimet, sain kuulla eilen, että tänäään on tehtävä muutto (kiersin ympäri kyliä ostamassa yhdestä paikasta pahvilaatikoita, toisesta teippiä, kolmannesta kuplamuovia, neljännestä pakkauspaperia ja kaiken tämän olisi tuon hemmetin stuttafordin pitänyt hoitaa) ja olen todennut, että mistä hemmetistä tätä tavaraa riittää näin paljon.

häät menivät kunnialla läpi, niihin liittyi muutamat hermoromahdukset, mutta nyt minulla on tunne kuin namibia ei päästäisi minua otteestaan, aina tuntuu tulevan jotain, mikä pidättää meitä täällä vielä hieman kauemmin.

tänään on tullut jotain valoa tunnelin päähän. mies on mahtava ja sai koirille import permitit eli pääsemme uuteen kohtemaahan, eläinlääkäri oli kummastellut 30 päivän rokotuskaranteenia ja lyönyt leimat papereihi ja toivottanut meidät tervetulleiksi. huokaisin noin tuhat kertaa helpotuksesta ja lupasin miehelle kuun taivaalta.

tänään olen apinanraivolla pakannut tavaroita, ainakin puolet on pakattuna. pahvilaatikoissa lukee nätisti mitä paketti sisältää ja jokainen laatikko on numeroitu, jotta joku viranomainen voi laatikot jossain vaiheessa tarkistaa. loppujen lopuksi, eilen vasta valkeni, että tavarat laitetaan laivan konttiin ja toivotaan parasta.

eilen muutama tuttu löysi minut kadulta itkemästä poliisin kohtelua, he ystävällisesti poimivat minut mukaansa, tarjosivat nenäliinoja ja apuansa, jonka otin kiitollisena vastaan. jokaisessa pakkauskamaa myyvässä paikassa ollaan oltu uskomattoman avuliaita, namibian suomi-ystäväni jaksoi kuunnella eilistä puheluani ja sanoa oikeita sanoja. on se mieskin siellä kaukana jossain yrittänyt lohduttaa, kyllähän se tietää, että ei tämä asioiden hoitaminen aina ihan putkeen mene(lue: pienoista angstia ilmassa siitä, että minut jätettiin yksin hoitamaan välillä mahdottomalta tuntuvaa tehtävää).

tänään illan tullen lisääntyvien pahvilaatikoiden välissä kävellen on olo alkanut helpottaa, kiitos pitsan ja kanavapaketin.

arvatkaas missä se mies on? jäi dadadaa vain päivä elämää ja elämään nyt dadaadada vain jää... juu, sinne on meidän tie viemässä meitä seuraavaksi.