auringon noustessa

alla olevassa linkissä jatkuu uusi blogini ja kenian eloni.

auringonnoustessa.blogspot.com

tervetuloa sinne. namibia kiittää ja kuittaa, mutta jättää takaportin auki. tilinpäätös on vielä tekemättä.

hakuna matata

jambo! terveisiä mombasasta.

positiivista tähän mennessä:

näin kilimanjaron lentokoneesta, se näytti uskomattoman upealta ( kilimanjaro on muuten tansanian puolella, minä aina luulin, että se on keniassa).

kaupasta saa juicy fruit -purkkaa!!

ruoka tuntuisi olevan todella hyvää!! paljon kasvisruokaa, itämaisella vaikutteella. mies vei minut eilen syömään libanonilaiseen ravintolaan, sieltä sai vaan kasvisruokaa, eikä siellä ollut mitään alkoholia tarjolla, ei edes bissee. arvatkaa oliko se vahinko? mutta molemmat päädyimme siihen tulokseen, että ruoka oli oikein maukasta.

koirien mombasan pään tullitaistelussa ei mennyt kuin pari tuntia.

ensivaikutelma kenialaisista. (ystävällistä ja avuliasta porukkaa, vaikka henk.kohtaisen reviirin rajoissa ei olla samoilla linjoilla.)

paikallinen tusker-olut on hyvää.

cashew-pähkinäpussi maksaa alle 50 senttiä.

perhe on koossa.

siihen se positiivisuus sitten jääkin.

olen jo valmis lähtemään täältä. tämä kaupunki on niin likainen, saastaisen näköinen suorastaan. taloa ei tunnu löytyvän millään, tai onhan niitä vaikka millä mitalla, mutta budjetti ei anna periksi. viime yön nukuimme semmoisessa rotanloukussa ettei tosikaan, etuovea ei saanut lukittua ollenkaan, paikkaa ei oltu siivottu varmaan vuosiin, vessat eivät toimineet, mitään hyvää siinä paikassa ei ollut. se oli kammottava. ensi yöstä ei ole vielä tietoa. yksi varasuunnitelma on olemassa, jos kaikki kymmenen muuta suunnitelmaa menevät puihin.

hyttyset ovat huomanneet tuloni, hyttyset rakastavat vertani. oli se hyvä, että laitettiin se malariaverkko yöllä vasta siinä vaiheessa, kun minua oli syöty jo noin kymmenestä eri kohdasta.

liikenne on jotain käsittämätöntä, ihmeen joustavan oloista, mutta autoja on kaikkialla, miehiä aasinkärryt täynnä vettä tai hedelmiä tai roinaa juoksee pitkin katuja, yläruumis paljaana, hiki virraten (ei sinänsä niin negatiivista).

kuumuus. en tiedä olenko tämmöistä ultimate kuumuuskosteutta ennen kokenut, enkä totta puhuen olisi edes välittänyt kokea. hiki valuu koko ajan. myös yöllä. koirat läähättää taukoamatta, paitsi autossa, jossa ilmastointi on tarpeeksi tehokas. mitenkähän kauan tähän kestää tottua?

hakuna matata ei pidä tällä hetkellä paikkaansa, toivottavasti voimme pian huolettomina toistella tuota ei ongelmia -hokemaa täällä.

ps. sain tänään kenialaisen sim-kortin. täällä minut tavoittaa numerosta
+254 729 381320

kahdeksan tunnin ikuisuus

en ole ennen tainnut joutua odottamaan kahdeksaa tuntia lentokentällä, tai no olenpas, olenhan minä viettänyt useammankin kerran kentällä yötä, epämukavasti penkillä nukkuen.

uni painaa silmiä, vielä pitäisi tunti odottaa, että pääsen koneeseen. varmistella, että koiratkin ovat mukana ja, että kapteeni on asiasta tietoinen. voi, että arvatkaa vaan olenko miettinyt, että oliko koirat oikein viedä pois kotimaastaan, saattaa hirmuisen stressin alle ja vielä kolmelle eri lennolle. mutta en niitä olisi mistään hinnasta poiskaan voinut antaa, en olisi, en. koirien agentti johannesburgissa soitti onneksi lohdullisen puhelun, koirat on rauhallisia ja enimmäkseen nukkuvat kopeissaan, olivat saaneet ruokaa ja päässeet hieman uloskin.

keniassa kello on tunnin edellä suomen aikaa. lasken tunteja ja minuutteja siihen, että olemme perillä, että se rakas tulee sieltä vastaan ja halaa lujaa. ja, että ne toiset rakkaat tulee läähättämään korvan juureen.

mieli on levoton, ajatukset poukkoilee eikä mistään oikein saa kiinni. en ole jotensakaan orientoitunut millään tapaan keniaan. enkä oikein tiedä kuinka päästää irti namibiasta. aika tekee tehtävänsä, mutta en millään malttaisi odottaa. ensin on juossut pää kolmantena jalkana, yrittänyt pitää lankoja käsissään, unohtaen jatkuvasti monta asiaa ja paikkaillen myöhemmin virheitään ja sitten minut laitetaan istumaan paikaalleen. mutta arvatkaa mitä, vielä 35 minuuttia ja alkaa boarding!

seuraavan kerran mombasasta, ehkä jossain ihan muualla tai sitten tällä samalla tontilla.

voikaa hyvin ja kiitokset tsemppauksesta ja tuesta, se on tullut tarpeeseen!

so long namibia

suomi-talon rappunen, meri ja kolea swakopin sää. kuusi tuntia ja olen matkalla johannesburgin kautta keniaan. mombasassa on tarkoitus olla tiistaiaamuna yhdeksältä. maaliskuu ja uusi alku.

hyvillä mielin olen lähdössä. koirien matkustaminen vain huolettaa. että miten nuo mussukata oikein pärjää.

oi namibia. hyvin sinä meitä kohtelit, rakkautta on rinnassa tätä maata kohtaan ja erityisesti niitä kaikkia ihmisiä, joihi namibiassa saimme tutustua.

keskiviikon katkelmat

nyt voi huokaista ja hieman siemailla punaviiniä. kaikki mihin minä voin vaikuttaa muuttoa ajatellen, on tehty. lähes. mitä nyt koirat on vielä ilman lippuja joburgista mombasaan...

minulla on ikävä tunne, että joku yrittää vedättää minua. koirien paperit ovat kunnossa namibiasta lähtöä varten, mutta jouduin hankkimaan agentin, joka hoitaa paperiasiat etelä-afrikassa konetta vaihtaessa. ja tämä agentti yrittää ehkä tuplata hieman hintojaan, koska asiakkaana on "länkkäri". ikävää, mutta toivottavasti asiaan tulee pian selvyys.

muuten kaikki on hyvin, paitti niin kontin piti lähteä tänään meidän pihalta, mutta tuossa se vielä tönöttää. tarvitsee kai aamulla soittaa muuttoa hoitavalle firmalle muistutuspuhelu. laiva, johon maallinen omaisuutemme pakataan lähtee walvis baysta vasta 5.3 ja matka kestää ainakin kuusi viikkoa määränpäähän, joten sen suurempaa hätää ei asian suhteen ole.









tänään mies oli löytänyt kaksi uutta taloehdokasta. toinen miellyttäisi suuresti sisäistä hippiäni, merenrannalla oleva asunto.. talo itsessään näytti hyväkuntoiselta, pihaa taas ei ilmeisesti oltu hoidettu ihan viime vuosina. merta ja pihaa tosin erotti ikävä piikkilanka-aita. talo oli suht pienikokoinen, mutta meille just passeli, ihanan boheemi ja niin mainitsinko jo sen merenrannan?

toinen talo oli taas toisesta ääripäästä. kiiltävää pintaa, iskemätön, nurmi loisti jopa luonnottoman vihreänä, mutta tässä kohtaa taas sisäinen juppini hymyili. ihanan uutta ja loisteliasta. mutta sitten taas, talo näytti sijaitsevan täyteen ahdetulla alueella, jossa naapurille voi huikata aamiaispöydästä terveiset ja niin talossa ei ollut yhtään kalustetta, ei edes hellaa. sisäinen juppini vaikeni. en ehkä halua alkaa metsästämään hellasta lähtien kaikkea.

kyll namibiaan tulo oli vaa niin pal helppoo. meistä pidettiin hyvää huolta, asunto oli valmiina, kuulumisia kyseltiin jatkuvasti, muutossa autettiin. ja nyt me sitten tahkotaan miehen kanssa vuorotellen päitämme seinään, onneksi toinen on aina välissä pehmusteena. minulla ei esimerkiksi ole mitään hajua, että milläköhän viisumilla meinasin päästä maahan sisään. niin, että tulin näiden kahden koiran kanssa hiukka lomailemaan tänne viehättävän kuumaan mombasaan ja juu, seuraavaksi meinattiin jatkaa matkaa zanzibarille. juu, kyl mara ja hilda vaan tykkää niin paljon matkustaa, ei ne oikein viihdy kotona.

arvatkaas mitä? just nyt en jaksa asiasta stressata. mennään sitten vaikka sinne zanzibarille stressaamaan, jos ei mombasaan päästä.

tänään tälläistä

hildallakin on yskä. martti parani jo.

suomi-herkkuja on tullut jemmailtua vähän kaikkialle. kaksi viikkoa olen mussuttanut salmiakkia ja järkyttänyt monia tällä perin suomalaisella karkilla. vain yksi on tainnut syödä karkin loppuun. auran sinappi on ollut jääkaapissa kaksi vuotta (läksiäislahjaksi saatu) ja kerran olemme sitä raaskineet syödä, hernekeiton kanssa tietenkin, muutaman päivän söi sitten sinappia muuan muassa kananmunan seurana ja eilen se oli kyytipoikana kalapuikoille. tänä aamuna meni sitten loppumaan kun söin sitä juuston ja kurkun seurana.

lauantaina on muutto edessä, kahdeksi päiväksi suomi-taloon, swakopin rannalle! maanantaina on lento. hiukan jänskättää kuinka koirien paperit saadaan kuntoon.

kontti on pakattu (20-jalkainen eli noin 6 metriä pitkä)ja sen lattiapinta-ala ei edes peittynyt, vaikka tavaraa on niin julmetun paljon.

tirautin tänään muutaman kyyneleen pajeron tähden. pajero lähti englantilaisnaisen matkaan, joka suojelee elefantteja etoshan länsipuolella.

ensimmäiset jäähyväiset on jätetty. ripsihuoltajani, johon tutustuin melkein ensimmäisenä namibiassa, monen arvokkaan neuvon antaja. siellä itkin vuolaammin.

mieheltä on tullut muutaman ehdotus uudesta kodista. yhdessä oli joka seinä erivärinen, kirkuvan värinen. makuuhuoneessa oli yksi seinä kirkkaan punainen ja toinen kirkkaan vihreä. en tykännyt.

moni on kysynyt mitä jään kaipaamaan namibiasta. tänään aamulla kirosin namibian taas syvälle alas, kun yritin saada koirien tullauspapereita kuntoon onnistumatta siinä, mutta onhan täällä monta asiaa. tuskin tulee montaa paikkaa vastaan, missä on näin rauhallista ja hiljaista kuin long beachilla, sitä tulen ikävöimään. ihmisiä, lapsia, myo:a, agilitya, ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä. dyynejä ja atlantin valtamerta.

koirat ovat hyväksyneet kuljetuskoppinsa, molemmat menevät omiinsa vapaaehtoisesti nukkumaan, tosin hilda yrittää aina ensin martin koppiin.

äitiltä tuli illalla soitto, että mies on telkussa. siellä entisessä miinalaivassa, mombasassa.

yhden asian olen unohtanut pakata, silityslaudan. olen onnistunut välttelemään sitä koko päivän. äsken kävi hakemassa sen jo alas. ehkä nyt olisi aika siirtyä pakkauspajaan.

hyvää yötä.

katastrofi toisen perään

tämä viikko on mennyt vähän niin, että mikään ei ole oikein mennyt mitenkään muuten kuin väärin. on tullut tuomio, että en pääse koirien kanssa uuteen kohdemaahan ennen kuin vasta 8.3 (hildan tehosterokotuksen pitää olla 30 päivää vanha ja uudessa kohdemaassa ei ota eläinlääkäri vastaan kuin ke, to ja pe), muuttofirma stuttaford van lines (en yleensä julkaise nimiä, mutta nyt on pakko) on ollut täydellinen floppi, poliisi on itkettänyt minua ihan täyttä päätä, tänään pankkiautomaatilla joku yritti houkutella minua näyttämään omalla kortillani kuinka automaattia käytetään (daa!), vuokraemäntä haluaa minut ennen aikojaan ulos asunnosta, mara on saanut kenneliyskän (saattaa vaikeuttaa uuteen maahan pääsemistä), olen syönyt samaa soijamössöä sunnuntaista asti (oma vika), en ole ehtinyt kertaakaan myo:lle, hävitin vuokra-auton avaimet, sain kuulla eilen, että tänäään on tehtävä muutto (kiersin ympäri kyliä ostamassa yhdestä paikasta pahvilaatikoita, toisesta teippiä, kolmannesta kuplamuovia, neljännestä pakkauspaperia ja kaiken tämän olisi tuon hemmetin stuttafordin pitänyt hoitaa) ja olen todennut, että mistä hemmetistä tätä tavaraa riittää näin paljon.

häät menivät kunnialla läpi, niihin liittyi muutamat hermoromahdukset, mutta nyt minulla on tunne kuin namibia ei päästäisi minua otteestaan, aina tuntuu tulevan jotain, mikä pidättää meitä täällä vielä hieman kauemmin.

tänään on tullut jotain valoa tunnelin päähän. mies on mahtava ja sai koirille import permitit eli pääsemme uuteen kohtemaahan, eläinlääkäri oli kummastellut 30 päivän rokotuskaranteenia ja lyönyt leimat papereihi ja toivottanut meidät tervetulleiksi. huokaisin noin tuhat kertaa helpotuksesta ja lupasin miehelle kuun taivaalta.

tänään olen apinanraivolla pakannut tavaroita, ainakin puolet on pakattuna. pahvilaatikoissa lukee nätisti mitä paketti sisältää ja jokainen laatikko on numeroitu, jotta joku viranomainen voi laatikot jossain vaiheessa tarkistaa. loppujen lopuksi, eilen vasta valkeni, että tavarat laitetaan laivan konttiin ja toivotaan parasta.

eilen muutama tuttu löysi minut kadulta itkemästä poliisin kohtelua, he ystävällisesti poimivat minut mukaansa, tarjosivat nenäliinoja ja apuansa, jonka otin kiitollisena vastaan. jokaisessa pakkauskamaa myyvässä paikassa ollaan oltu uskomattoman avuliaita, namibian suomi-ystäväni jaksoi kuunnella eilistä puheluani ja sanoa oikeita sanoja. on se mieskin siellä kaukana jossain yrittänyt lohduttaa, kyllähän se tietää, että ei tämä asioiden hoitaminen aina ihan putkeen mene(lue: pienoista angstia ilmassa siitä, että minut jätettiin yksin hoitamaan välillä mahdottomalta tuntuvaa tehtävää).

tänään illan tullen lisääntyvien pahvilaatikoiden välissä kävellen on olo alkanut helpottaa, kiitos pitsan ja kanavapaketin.

arvatkaas missä se mies on? jäi dadadaa vain päivä elämää ja elämään nyt dadaadada vain jää... juu, sinne on meidän tie viemässä meitä seuraavaksi.

paragliding - oih, tuota lauantaita! sekä pahanlaatuista purnausta.

ihanat naispuoliset suomivieraat muistivat minua vielä juuri ennen häitä polttarilahjalla. lahjakortilla paraglidingiin elikkäs liitovarjoilemaan taivaalle dyynejä apuna käyttäen.

viesti lahjakortissa meni näin:

jenni,
namibia on varmasti ollut jo elämys itsessään. paljon olette jo nähneet ja kokeneet, mutta korviimme kantautui ainakin yksi haave, joka on vielä toteuttamatta. hyvää liit(t)oa!

viikko sitten lauantaina oli aika kokeilla varjoliitoa.

tässä vielä suhteellisen itsevarmana ja naureskellen puetaan varusteita, kunnes opas antoi monta kiloa painavan varjon kannettavaksi ja kehotti kipuamaan dyyniä ylös.



seurueessamme oli minun ja suomi-ystäväni lisäksi yksi hollantilaispoika (taas näitä matkaajia, jotka reissaavat monta kuukautta putkeen ympäri afrikkaa ja ovat niin lungeja) sekä saksalaistyttö, joka on opiskeluvaihdossa namibiassa.






mara ja hilda mukana, tietty.



varjoliitoiluun kuului viisi laskua. minulla meinasi mennä pupu pöksyyn ensimmäiseen lähdettäessä, koska saksan tyttö teki mojovan polvialastulon ja se näytti hurjalta. rohkaistuani itseni, lähdin liitämään oppaan avustuksella, opas antoi koko ajan neuvoja kuinka toimia ja alastulo oli oikein pehmeää.

alla olevassa sarjassa lähden viimeiseen laskuun, joka olikin kaikkein korkein ja pisin liito. sain isomman varjon käyttöön, jolloin tuuli sai paremmin otetta varjoon.

opas työntää minut vauhtiin. varjon vastus oli aika mahtava.



kas vain, pääsin liitoon ja hyvään imuun!








kuinkas kävikään? viimeinen liito päätyi täydelliseen mahalaskuun. jarrutin kai liian aikaisin ja paino heilahti niin paljon eteen, että mahalleen menin. mutta tuokin kävi niin pehmeästi ettei edes sattunut ollenkaan. nauratti sitäkin enemmän. jumankauta.



suomi-ystävän taidonnäyte. nillkat olivat aina niin ojennuksessa! sitä paitsi tää tyttö pääsi joka kerta tosi korkealle!



päivä menikin sitten kivassa endorfiinihuumassa. illan tullen ihastelimme ensimmäistä kertaa namibian olon aikana auringonlaskua parvekkeelta.



olen kyllä vakuuttunut, että tuo auringonlasku ei ole ennen näkynyt tuosta raosta.
tosin meillä on aina makkarin verhot kiinni. kannatti avata ne edes kerran.



minä ja mussukat.



miehen viimeinen viikonloppu namibiassa alkaa. sunnnuntaina mies lentää uuteen kohteeseen, kai. lähtöpäivä on muuttunut sen sata kertaa jo, että minua lähinnä ärsyttää koko juttu. mitään ei ole voinut suunnitella ei edes läksiäisjuhlia, koska kaikki on ollut niin hemmetin epämääräistä. pöh. niin turhauttavaa touhua tämä muutto, kun ei ole mitään tietoa mistään. olo on kuin pienellä muurahaisella, jota voi riepotella miten vaan. ja minullahan ei ole mitään sanomista mihinkään. hah, paitsi miehelle voi aina naputtaa ja räyhätä, tämä parin viikon epätietoisuus alkaa jo pahasti nakertaa mieltä ja parisuhdetta. parasta tässä touhussa on se, että vieläkään ei oikein tiedetä mistään mitään, paitsi että mies lähtee sunnuntaina, minä jään tänne hoitamaan loput asiat eikä minulla taikka koirilla ole lippuja vielä mihinkään eikä kotia minne mennä.

anyways, ihanaista viikonloppua! minäkin yritän tässä tsempata itseni hilpeämmälle mielelle. josko sushi ja juustokakku auttaisivat?

ps.

niin ja jos siellä on joku koiralentomatkustusekspertti niin kaikki vinkit otetaan vastaan, ei tartte olla edes ekspertti. kaikki vinkit!!

hetkiä viime joulukuulta

näin meillä jouluaattona odoteltiin pukkia. rakkaat sisarukset ja hilda.



itsenäisyyspäivän jatkot, rakkaat ystävät koolla. ikävä ja niisk.



hyvää viikonloppua murut.